Keskustelun rajaaminen kaventaa demokratiaa

21.11.2026

Kun katsoo sata vuotta taaksepäin, maailma näyttää alkeelliselta. Jo viisikymmentä vuotta riittää samaan vaikutelmaan. Kokemus on meille niin itsestään selvä, että sitä on vaikea pitää historiallisena. Silti se on varsin uusi.

Vuonna 1650 elänyt ihminen ei todennäköisesti olisi pitänyt vuoden 1550 maailmaa alkeellisena. Talonpojan arki, kulkuneuvot, sairaudet ja kuolleisuus olivat suunnilleen ennallaan. Oppineet katsoivat usein pikemminkin taaksepäin, antiikkiin, kuin eteenpäin. Vasta 1800-luvulla muutoksen alkoi tuntea omassa elämässään, ja vasta 1900-luvulla siitä tuli koko yhteiskunnan perustunne.

Tämä ei ole pelkkä historiallinen kuriositeetti. Se, miten koemme ajan, määrää sen, mitä pidämme poliittisesti mahdollisena. Juuri siksi aikakokemuksen viimeaikainen muutos on huolestuttava.

Kun tulevaisuus keksittiin

Saksalainen historioitsija Reinhart Koselleck kutsui vuosia 1750–1850 nimellä Sattelzeit, satulakausi. Hänen mukaansa silloin "kokemustila" ja "odotushorisontti" erkanivat toisistaan. Menneisyys lakkasi kelpaamasta tulevaisuuden malliksi. Lucian Hölscher on osoittanut, että tulevaisuus avoimena ja suunniteltavana aikana on käsitteenä vasta 1700-luvulta.

Tämä muutos teki modernin politiikan mahdolliseksi. Jos huominen voi olla toisenlainen kuin tänään, siitä kannattaa kiistellä. Puolueet, ohjelmat ja ideologiat ovat erilaisia vastauksia kysymykseen, millaista tulevaisuutta tavoittelemme. Avoin tulevaisuus on demokraattisen valinnan edellytys.

Nykyhetken paisuminen

Ranskalainen historioitsija François Hartog on kutsunut nykyistä aikakokemusta presentismiksi. Nykyhetki on paisunut ja imaissut menneen ja tulevan sisäänsä.

Mennyt ei ole kadonnut politiikasta. Se on palannut muistipolitiikkana, identiteettinä ja kulttuuriperintönä, siis nykyhetken kiistojen materiaalina. Mennyt ei enää opeta eikä ole ohitettu vaihe, vaan ase tämän päivän kamppailuissa.

Myöskään tulevaisuus ei ole kadonnut. Siitä puhutaan jatkuvasti: hiilineutraaliustavoitteista, huoltosuhteesta, velasta. Se näyttäytyy kuitenkin riskinä, joka on torjuttava, tai laskuna, joka on maksettava, ei yhteisenä hankkeena. Politiikka muuttuu kriisinhallinnaksi.

Näin nykyhetkestä tulee ylikuormitettu. Kaikki aikatasot kilpailevat samasta tilasta ja samoista vaalikausista, ja moniääninen nykyhetki on jatkuvasti hälyllinen. Hartmut Rosan sanoin politiikka on desynkronoitunut: demokraattinen harkinta on hidasta, talous ja teknologia nopeita.

Miksi vaihtoehdottomuus houkuttaa

Kun tulevaisuus on uhka eikä avoin horisontti, sitä voi käyttää perusteena sille, että vaihtoehtoja ei ole. Paisunut ja hälyinen nykyhetki tekee houkutuksesta entistä suuremman. Jos kaikesta kiistellään koko ajan, on helpottavaa nostaa osa asioista kiistan ulkopuolelle.

Tutkimuksessa tälle on kaksi vakiintunutta nimeä.

Depolitisointi tarkoittaa poliittisten valintojen esittämistä luonnonlakeina. Finanssisäännöt, velkajarrut ja kestävyysvaje muuttuvat reunaehdoiksi, joiden sisällä politiikka saa liikkua, vaikka ne ovat itse politiikkaa. Peter Mair kuvasi tätä "vastuullisuuden" ja "responsiivisuuden" väliseksi jännitteeksi: hallitukset ovat yhä enemmän tilivelvollisia markkinoille ja sopimuksille, vähemmän äänestäjille.

Turvallistaminen tarkoittaa, että asia nimetään eksistentiaaliseksi uhaksi ja siirretään tavallisen politiikan ulkopuolelle, poikkeustoimien alueelle. Silloin tavallisesti punnittavat asiat, kuten perusoikeudet, alkavat näyttää ylellisyydeltä. Vuoden 2024 rajaturvallisuuslaki säädettiin poikkeuslakina, ja se on tästä suomalainen esimerkki.

Puolustusmenot kulisseihin

Tuore esimerkki on tältä viikolta. Kristillisdemokraatit esitti säästölistassaan 670 miljoonan euron leikkauksia puolustusmenoihin. Puolustusministeri Antti Häkkänen tyrmäsi esityksen ja toivoi Ylen haastattelussa, etteivät puolueet väittelisi puolustusmenoista julkisesti. Jos keskustelua halutaan käydä, se pitäisi hänen mukaansa käydä kulissien takana.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela vastasi, että puolustusmenot ovat politiikkaa siinä missä muutkin menot.

Esimerkki on oppikirjamainen. Asia nimetään niin vakavaksi, ettei siitä sovi kiistellä julkisesti, ja juuri sillä perusteella se halutaan pois vaalikeskustelusta. Kyse ei ole pienestä asiasta: parlamentaarisen työryhmän kesällä julkaistun arvion mukaan puolustuksen rahoitustarve olisi vuonna 2029 yli 14 miljardia euroa, kun tämän vuoden taso on noin 7,7 miljardia. Kyse on yhdestä seuraavan vaalikauden suurimmista menolinjauksista.

Odysseus ja seireenit

Itsesidonnan puolustajien argumentti ei ole tyhjä, ja se on otettava vakavasti. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen konsensus on suomalainen perinne. Uskottavuus vastapuolen silmissä edellyttää ennustettavuutta, ja ennustettavuus edellyttää hallituskausien yli ulottuvia sitoumuksia.

Tässä on paradoksi. Hallituskaudet ylittävät instituutiot, kuten parlamentaariset työryhmät, eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tai Walesin tulevien sukupolvien valtuutettu, ovat juuri niitä lääkkeitä, joita presentismiin ja demokratian lyhytnäköisyyteen usein ehdotetaan.

Jon Elster kuvasi asetelmaa Odysseuksen avulla. Odysseus käski miehistönä sitoa itsensä mastoon, jotta ei antautuisi seireenien laululle. Demokratia voi samalla tavalla järkevästi sitoa omia käsiään suojautuakseen hetken mielijohteilta. Pitkäjänteisyys ei ole demokratian vihollinen.

Kuka sitoo, ja kuinka avoimesti

Itsesidonnalla on kuitenkin hintansa, ja se kasautuu. Talous on sidottu säännöillä, turvallisuus konsensuksella, ilmasto tavoitteilla. Mitä useampi alue on sidottu, sitä vähemmän jää politiikkaa, josta äänestäjä voi todella valita.

Tässä piilee presentismin ja depolitisoinnin yhteinen uhka. Moniääninen nykyhetki ei katoa minnekään. Se paisuu niillä alueilla, joilla ei päätetä mitään olennaista: identiteetissä, symboleissa ja kulttuurisodissa. Politiikka on yhä äänekkäämpää ja samalla yhä vähemmän merkitsevää. Kun äänestäjä huomaa, ettei vaaleilla ole väliä suurissa asioissa, hän alkaa äänestää tunteella pienistä, tai lakkaa äänestämästä.

Kysymys ei siis ole siitä, sidotaanko käsiä vai ei. Kysymys on siitä, kuka sitoo ja kuinka avoimesti. Pitkän aikavälin sitoumus, josta on kiistelty julkisesti ja joka on hyväksytty vaaleissa, on vahvempi kuin kulisseissa sovittu. Se kestää myös seuraavan hallituksen, koska sen takana on muutakin kuin muutaman puoluejohtajan kädenpuristus.

Odysseus ei sidottanut itseään salaa. Miehistö tiesi, miksi köydet olivat siinä ja milloin ne saa avata. Demokratiassa miehistö on äänestäjät. Jos heiltä halutaan sitoumusta vuosikymmeneksi, siitä on puhuttava vaaleissa – ennen kaikkea vaaleissa.


Share