Osa 5b: Mitä jos suomalaiset tarvitsevat ihmisoikeuksien suojaa?
Kultainen sääntö valtioiden kesken
Ihmisoikeudet ovat vakuutus, jonka maksut suoritetaan hyvinä aikoina ja jonka korvauksia tarvitaan huonoina. Suomalaisessa keskustelussa niistä puhutaan kuitenkin lähes aina kustannuksena, jonka maksamme muille: turvapaikanhakijoille, vähemmistöille, kansainvälisille järjestöille.
Tässä osassa käännän ajatuksen ihmisoikeuksista toisin päin. Mitä tapahtuu, jos suojaa tarvitsevat suomalaiset itse? Ja mitä tapahtuu, jos muut maat kohtelevat meitä samalla tavalla kuin Suomen nyt halutaan kohtelevan muita?
Kysymys ei ole retorinen temppu. Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä perustuu vastavuoroisuuteen. Se on kultainen sääntö valtioiden välillä: sitoudun kohtelemaan sinun kansalaisiasi niin kuin toivon sinun kohtelevan minun kansalaisiani. Kun pieni maa nakertaa sopimuksia, joihin se on itse sitoutunut, se ei säästä muiden kustannuksella. Se heikentää omaa vakuutustaan.
Kolmevuotias Örkeljungassa
Isäni oli kolmevuotias, kun hänet lähetettiin vuonna 1943 sotalapsena Ruotsiin. Hän asui Örkelljungassa Skånessa vuoteen 1945. Hän oli yksi niistä noin 70 000 suomalaislapsesta, jotka sotavuosina lähetettiin Ruotsiin. Se oli suurin lastensiirto, jonka mikään maa on tehnyt väkilukuunsa suhteutettuna.
Ruotsi otti lapset vastaan Finlands sak är vår -hengessä. Mikään sopimus ei velvoittanut siihen. Kyse oli naapurin solidaarisuudesta, ja sekin oli hauras: kaikkia lapsia ei kohdeltu hyvin, ja sijaisperheiden valvonnassa oli vakavia puutteita.
Kuvitellaan silti, että ruotsalainen poliitikko olisi vuonna 1943 sanonut, että "emme voi ottaa vastaan kymmeniätuhansia vieraskielisiä lapsia, he rasittavat hyvinvointiamme, ja heidän vanhempiensa pitää hoitaa omat asiansa". Olisiko se ollut realismia vai ihan jotain muuta?
Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu ihmisoikeusjärjestelmä syntyi juuri siksi, ettei suoja riippuisi naapurin hyvästä tahdosta. Pakolaissopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus ja EU:n turvapaikkajärjestelmä tekivät armeliaisuudesta velvollisuuden. Siksi niiden heikentäminen koskee myös meitä.
Skenaario 1: Venäjä hyökkää
On kevät jonakin vuonna, jota emme halua nähdä. Venäjä hyökkää Kaakkois-Suomeen. Satoja tuhansia suomalaisia lähtee länteen ja pohjoiseen: Tornion ja Haaparannan kautta maata pitkin, laivoilla Ruotsiin ja Viroon. Osa jää miehitetyille alueille.
Raja kiinni
Ruotsin hallitus toteaa, että Venäjä käyttää pakolaisvirtaa painostuskeinona ja että joukossa voi olla soluttautujia. Se ottaa käyttöön poikkeuslain, jonka nojalla turvapaikanhakijat voidaan palauttaa rajalta ilman yksilöllistä käsittelyä. Haaparannan rajanylityspaikka suljetaan.
Tämä ei ole keksitty mekanismi. Se on peilikuva Suomen rajaturvallisuuslaista, joka tuli voimaan heinäkuussa 2024 ja on voimassa vuoden 2026 loppuun. Perustuslakivaliokunta katsoi lokakuussa 2026, ettei lain jatkamiselle vuoden 2028 loppuun ole estettä. Lakia ei ole toistaiseksi sovellettu, mutta se on voimassa. Jos me pidämme tällaista lakia hyväksyttävänä, millä perusteella vaatisimme Ruotsia toimimaan toisin?
Vastaanotto
Oletetaan, että pääsemme rajan yli. Ruotsi myöntää suomalaisille vain tilapäisiä oleskelulupia. Perheenyhdistämiselle asetetaan tulorajat, joita sodasta paennut suomalainen ei voi täyttää. Kansalaisuuden saa vasta vuosien päästä ja tiukkojen ehtojen jälkeen. Julkisessa keskustelussa toistetaan, että suomalaisten pitää palata kotiin heti kun mahdollista, ja kysytään, paljonko he maksavat Ruotsille.
Jokainen näistä ehdoista on löytynyt viime vuosina suomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta tai sitä koskevista esityksistä. Kun ne kohdistuvat muihin, niitä kutsutaan vastuulliseksi politiikaksi. Kun ne kohdistuvat meihin, ne näyttävät siltä miltä ne ovat: epäinhimilliseltä tavalta tehdä suojasta niin hankalaa, ettei sitä kannata hakea.
Miehitetyt alueet
Ukraina on näyttänyt, mitä miehitys tarkoittaa: suodatusleirit, pakotetut passinvaihdot, lasten ryöstäminen Venäjälle ja paikallisen kielen ja kulttuurin tukahduttaminen. Kansainvälinen rikostuomioistuin antoi vuonna 2023 pidätysmääräyksen Vladimir Putinista juuri lasten laittomien siirtojen vuoksi.
Kuka dokumentoisi ja asettaisi syytteeseen suomalaisiin kohdistuvat rikokset? Venäjä on erotettu Euroopan neuvostosta, eikä se tunnusta rikostuomioistuinta. Ainoa toivo olisi kansainvälinen järjestelmä, jota Suomi on itse ollut rakentamassa ja jota nyt horjutetaan, esimerkiksi Yhdysvaltojen pakotteilla rikostuomioistuimen tuomareita vastaan.
Ukrainalaisten pakolaisten kohdalla EU otti vuonna 2022 ensimmäistä kertaa käyttöön tilapäisen suojelun direktiivin. Se osoitti, että järjestelmä toimii, kun poliittista tahtoa löytyy. Se osoitti myös, että suoja on poliittinen päätös, ei itsestäänselvyys.
Valikoiva oikeus
Suomi on oikeutetusti vaatinut, että Venäjän sotarikokset Ukrainassa tutkitaan ja tekijät tuodaan oikeuden eteen. Samat periaatteet eivät kuitenkaan näytä pätevän, kun epäilty on länsimaiden ystävä.
Kansainvälinen rikostuomioistuin antoi marraskuussa 2024 pidätysmääräykset Israelin pääministeristä Benjamin Netanjahusta ja entisestä puolustusministeristä Yoav Gallantista Gazassa epäillyistä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Samalla annettiin pidätysmääräys Hamasin sotilasjohtajalle lokakuun 7. päivän iskun rikoksista. Tämä on olennaista: oikeus koskee kaikkia osapuolia, tai se ei ole oikeutta lainkaan.
Silti moni länsimaa katsoo sivuun. Ranska on vedonnut Netanjahun koskemattomuuteen. Orbánin Unkari otti hänet vastaan vuonna 2025 ja ilmoitti eroavansa rikostuomioistuimesta. Yhdysvallat on asettanut pakotteita tuomioistuimen tuomareille ja syyttäjille. Suomi on jatkanut puolustusyhteistyötä Israelin kanssa eikä ole tunnustanut Palestiinan valtiota, vaikka presidentti Stubb ilmoitti olevansa siihen valmis.
Tämä koskee myös suomalaisia. Jos sotarikoksia tuomitaan sen mukaan, kuka ne tekee, Venäjä voi aina vastata, että lännen oikeus on vain politiikkaa. Ja jos suomalaisiin kohdistuneet rikokset joskus tuodaan Haagiin, tuomioistuimen arvovalta riippuu siitä, onko se ollut puolueeton myös silloin, kun se on ollut epämukavaa meidän ystävillemme.
Kun suoja riippuu poliittisesta mukavuudesta
Tiedämme jo, miltä näyttää, kun valtio luovuttaa ihmisiä, koska se on poliittisesti helpointa. Pohjoismaat tekivät niin sotien jälkeen.
Huhtikuussa 1945 valvontakomissio vaati, ja Suomi luovutti Neuvostoliittoon parikymmentä ihmistä, niin sanotut Leinon vangit. Joukossa oli Suomen kansalaisia. Osa teloitettiin, osa vietti vuosia vankileireillä. Samoina vuosina Suomesta palautettiin kymmeniätuhansia inkeriläisiä, joista monet eivät halunneet palata. Suomi oli tuolloin hävinnyt sotansa ja toimi pakon edessä.
Ruotsilla tällaista pakkoa ei ollut. Silti se luovutti vuodenvaihteessa 1945–46 Neuvostoliittoon noin 2 400 saksalaista ja 146 baltialaista sotilasta. Internoidut balttilaiset vastustivat nälkälakoilla, ja osa heistä teki itsemurhan. Ruotsalaiset oikeusoppineet ovat myöhemmin todenneet, ettei luovutus ollut juridisesti välttämätön. Se oli myönnytys, jota ei edes ollut kunnolla vaadittu. Tänä vuonna tapahtumista tuli kuluneeksi 80 vuotta, ja Ruotsissa sitä pidetään yhä ulkopolitiikan avoimena haavana.
Kertomusten mukaan ainoa Euroopan valtio, joka kieltäytyi luovuttamasta neuvostokansalaisia, oli noin 12 000 asukkaan Liechtenstein.
Opetus on yksinkertainen. Ilman sitovia normeja suoja riippuu siitä, mikä on kulloinkin hallitukselle mukavinta. Silloin häviävät aina heikoimmat: pakolaiset, kansalaisuudettomat ja pienten maiden kansalaiset.
Skenaario 2: ääriliike nousee valtaan
Toinen uhka ei tule rajan takaa. Kuvitellaan, että Suomessa nousee valtaan liike, joka pitää tuomioistuimia, vapaata mediaa ja kansalaisjärjestöjä kansan vihollisina. Miten suomalaisten oikeudet olisi silloin turvattu? Entä vähemmistöjen?
Suomen perustuslaki on vahva. Sen muuttaminen vaatii joko kaksi peräkkäistä eduskuntaa tai viiden kuudesosan enemmistön. Mutta perustuslain 73 § sallii myös poikkeuslait: lait, jotka säädetään perustuslakia muuttamatta mutta siitä poiketen. Rajaturvallisuuslaki on sellainen. Mitä tavallisemmaksi poikkeuslakien käyttö muuttuu, sitä valmiimpi työkalu odottaa sitä, joka joskus haluaa käyttää sitä toisiin tarkoituksiin.
Unkarin järjestys
Unkari on opettavainen esimerkki, koska siellä mikään ei tapahtunut yhdellä kertaa. Viktor Orbánin Fidesz sai vuonna 2010 kahden kolmasosan enemmistön, ja purkaminen eteni vaiheittain:
Tuomioistuimet. Uusi perustuslaki 2011. Tuomareiden eläkeikää laskettiin 2012, jolloin satoja kokeneita tuomareita poistui kerralla. Perustuslakituomioistuinta laajennettiin ja täytettiin.
Media ja vaalit. Mediaviranomainen hallituksen haltuun, julkinen media puolueen äänitorveksi, vaalipiirit uusiksi hallituspuolueen eduksi.
Kansalaisyhteiskunta ja tiede. Ulkomaista rahoitusta saavat järjestöt leimattiin, Stop Soros -lait säädettiin 2018 ja Keski-Euroopan yliopisto ajettiin Wieniin. Vuonna 2023 perustettiin "suvereniteetin suojeluvirasto" tutkimaan ulkomaista vaikuttamista.
Vähemmistöt. Turvapaikanhakijat ja järjestöt olivat ensimmäisiä maalitauluja. Vuonna 2021 säädettiin seksuaalivähemmistöjä koskeva "lastensuojelulaki" ja vuonna 2025 yritettiin kieltää Budapest Pride.
Järjestys on tärkeä. Ensin heikennettiin niitä instituutioita, jotka olisivat voineet pysäyttää seuraavat askeleet. Ensimmäiset kohteet olivat ryhmiä, joiden kohtelun enemmistö arveli olevan vain Unkarin sisäinen asia.
Mitä ulkomaailma pystyi tekemään?
EU:n 7 artiklan menettely osoittautui hampaattomaksi, koska se vaatii jäsenmaiden yksimielisyyden ja Unkari ja Puola suojelivat toisiaan. Tehokkaimmaksi keinoksi osoittautui raha: oikeusvaltioehdollisuuden nojalla EU jäädytti miljardeja euroja Unkarin tukia.
Huhtikuussa 2026 Péter Magyarin Tisza-puolue voitti vaalit kahden kolmasosan enemmistöllä, ja Orbán myönsi tappionsa. Toukokuussa komissio sopi 16,4 miljardin euron vapauttamisesta, kun uusi hallitus sitoutui oikeusvaltiouudistuksiin ja Euroopan syyttäjänvirastoon liittymiseen.
Tästä on kolme opetusta. Ensinnäkin 16 vuodessakaan vaaleja ei saatu kokonaan vinoutettua, joten jäljelle jääneillä vapauksilla oli ratkaiseva merkitys. Toiseksi ulkoinen paine vaikutti, mutta vain siksi, että EU:lla oli sitova väline. Kolmanneksi purettua on hidasta rakentaa uudelleen: komissio itse muistuttaa, että palautus vie vuosia.
Ja nyt se ironia: Italian hallitus ajaa oikeusvaltioehdollisuuden poistamista EU:n vuosien 2028–2034 budjetista. Mekanismi, joka suojasi Unkarin demokratiaa ja saattaisi joskus suojella myös suomalaisia, on vaarassa juuri nyt. Suomi on onneksi tässä oikealla puolella: se vaatii yhdessä Ruotsin, Viron, Saksan, Alankomaiden ja Itävallan kanssa, että ehdollisuutta sovelletaan seuraavalla kaudella tiukemmin ja johdonmukaisemmin. Samaa johdonmukaisuutta voisi odottaa myös silloin, kun kyse on omista rajoistamme.
Arkisemmat mitä jos -tilanteet
Sota ja diktatuuri ovat ääripäitä. Ihmisoikeuksien vastavuoroisuus näkyy myös tavallisemmissa tilanteissa.
Suomalainen pidätettynä ulkomailla
Suomalainen turisti tai työntekijä pidätetään maassa, jonka oikeusjärjestelmään ei voi luottaa. Hän tarvitsee oikeutta reiluun oikeudenkäyntiin, kidutuskiellon suojaa ja pääsyä konsulin luo. Suomen ulkoministeriön ääni painaa sitä enemmän, mitä uskottavammin Suomi itse noudattaa samoja periaatteita. Valtio, joka sanoo sopimusten olevan sille joustavia, on huono vaatimaan muilta niiden kirjaimellista noudattamista.
Ympäristökatastrofi
Kuvitellaan vakava onnettomuus Suomenlahden etelärannan ydinvoimalassa tai Itämeren ekologinen romahdus. Tuhannet suomalaiset joutuvat jättämään kotinsa. Pakolaissopimus ei kuitenkaan tunne ympäristö- tai ilmastopakolaista. YK:n ihmisoikeuskomitea totesi Teitiota-ratkaisussaan vuonna 2020, että ilmastonmuutoksen aiheuttama hengenvaara voi periaatteessa estää ihmisen palauttamisen. Raja on silti kapea. Ilmastopakolaisten heikko oikeudellinen asema on ongelma, jonka ajattelemme koskevan muita. Siihen palaan sarjan ilmasto-osassa.
Ruotsinsuomalaiset
1960- ja 70-luvuilla satojatuhansia suomalaisia muutti töihin Ruotsiin. Heidän lapsiaan rangaistiin koulussa suomen puhumisesta, ja "finnjävel" oli tuttu haukkumasana. Vasta vuonna 2000 ruotsinsuomalaiset tunnustettiin kansalliseksi vähemmistöksi, jolla on oikeus omaan kieleensä.
Kun Suomessa nyt keskustellaan kotoutumisesta, kielivaatimuksista ja siitä, kuka on tervetullut, kannattaa muistaa, että olimme itse vähän aikaa sitten se tulijaryhmä, jonka kieltä pidettiin uhkana.
Väärä kieli omassa maassa
Oma sukuni tuntee tämän myös toisin päin. Isoäitini suku oli Viron venäläisiä, jotka muuttivat Suomeen autonomian ajan viimeisinä vuosina. Itsenäisessä Suomessa venäjän kieli oli leima. Elämä oli sen vuoksi vaikeaa, ja osittain siksi isäni ja hänen veljensä eivät oppineet kotonaan venäjää. Kieli katosi suvusta yhdessä sukupolvessa, ei pakosta vaan häpeästä ja varovaisuudesta.
Tämä ei ole pelkkää historiaa. Suomessa asuu nyt lähes 90 000 venäjää äidinkielenään puhuvaa, ja Ukrainan sodan jälkeen heidät on julkisessa keskustelussa leimattu jopa viidenneksi kolonnaksi. Venäjän sota on tuomittava, mutta venäjänkielinen suomalainen ei ole Venäjän valtio. Vähemmistön suoja on olemassa juuri niitä aikoja varten, jolloin enemmistön mielestä on houkuttelevaa vetää tällaiset rajat.
Sukulaiskansat
Suomi on pitkään puhunut inkerinsuomalaisten, karjalaisten ja vepsäläisten puolesta Venäjällä. Tuo ääni nojaa kansainvälisiin vähemmistöoikeusnormeihin. Jos heikennämme samoja normeja omien vähemmistöjemme kohdalla, olivat ne saamelaisia, romaneja tai viittomakielisiä, menetämme myös perusteen puolustaa sukulaiskansoja.
"Venäjä ei kunnioita mitään sopimuksia"
Ilmeisin vastaväite kuuluu näin: Venäjä ei välitä ihmisoikeuksista, joten miksi meidän pitäisi sitoa omat kätemme?
Vastaväite osuu oikeaan siinä, ettei hyökkääjä noudata sopimuksia. Mutta se on väärässä siinä, keitä varten sopimukset ovat. Ihmisoikeusnormien arvo ei ole siinä, miten vihollinen käyttäytyy. Se on siinä, miten liittolaiset, naapurit ja puolueettomat maat käyttäytyvät.
Kaikissa tämän kirjoituksen skenaarioissa suomalaisten kohtalo ratkeaisi Tukholmassa, Oslossa, Tallinnassa, Brysselissä ja Haagissa, ei Moskovassa. Juuri niissä pöydissä pohdittaisiin, onko Suomi itse noudattanut sitä, mitä nyt pyytää.
Samaa voi sanoa turvallisuudesta yleisemmin. Rajan valvonta ja hybridiuhkiin varautuminen ovat oikeutettuja tavoitteita. Kysymys on siitä, tehdäänkö se ihmisoikeusvelvoitteiden sisällä vai niiden ei. Ensimmäinen vahvistaa järjestelmää, joka joskus suojaa meitä. Jälkimmäinen opettaa muille, että sopimuksista voi joustaa, kun tilanne tuntuu riittävän vakavalta.
Vakuutus, jota ei voi ostaa hädän hetkellä
Isäni pääsi Örkelljungaan, koska naapurimaa päätti auttaa. Hänen sukupolvensa jälkeen rakennettiin järjestelmä, jonka tarkoitus on, ettei kenenkään suoja riipu siitä, sattuuko naapurissa olemaan avulias hallitus.
Tuo järjestelmä on Suomen kaltaiselle pienelle maalle paras vakuutus, joka sillä on. Vakuutusta ei kuitenkaan voi ostaa vasta silloin, kun talo jo palaa. Sen maksut suoritetaan nyt: siinä, miten kohtelemme rajalla seisovia, omia vähemmistöjämme ja kansainvälisiä tuomioistuimia.
Sarjan seuraavassa osassa katson eteenpäin: miten ilmastonmuutos muuttaa sitä, keitä ihmisoikeuksien pitää suojata ja miltä.
Lähteet
Leino's prisoners – Wikipedia
Kauppalan tutkimuksen arvio, Historiallinen Aikakauskirja
Rolf H. Lindholm: Baltutlämningen och folkrätten, SvJT 1992
Svenska kyrkan: Tysk- och baltutlämningen 1945–1946
Sotalapset Ruotsissa, Lapin yliopisto
SVT Uutiset: Sotalapsia joutui hyväksikäytön uhreiksi
Valtioneuvosto: Rajaturvallisuuslain voimassaoloa jatketaan
Kaleva: Perustuslakivaliokunta ja rajaturvallisuuslain jatko 2028 asti
Euronews: Rule of law in Hungary under Magyar
IntelliNews: Hungary and EC deal on €16.4bn
Il Foglio: De-Orbánisation works
AA: Mamdani ja ICC:n pidätysmääräys Netanjahusta
Business Standard: ICC issues arrest warrants for Netanyahu, Hamas officials
Valtioneuvosto: Hallituksen vastaus välikysymykseen Palestiinan tunnustamisesta
Vihreät: tiedote Suomen ja Israelin puolustusyhteistyöstä 29.8.2026
Verkkouutiset, Lauri Tierala: Raakuuksien ilmapiiri ruokkii myös ylilyöntejä
Kuva: Moskovan Muzeon-taidepuisto, jota kutsutaan myös Kaatuneiden monumenttien puistoksi. Kalle Euro