Ihmisoikeussarja osa 3: Miten järjestelmä toimii – ja miksi sitä nyt koetellaan
Lokakuun 2026 kolmessa viikossa kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä on ollut uutisissa harvinaisen tiiviisti. Norjan Nobel-komitea antoi 9. lokakuuta rauhanpalkinnon eteläafrikkalaiselle juristille Navi Pillaylle, joka on toiminut Kansainvälisen rikostuomioistuimen ja Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomarina. Samana päivänä Yhdysvallat asetti pakotteet koko tuomioistuimelle. Kaksi viikkoa myöhemmin, 22. lokakuuta, Euroopan parlamentti myönsi Saharov-palkintonsa Kansainväliselle rikostuomioistuimelle ja sen virkailijoille.
Sarjan toinen osa kertoi, ketkä ihmisoikeuksia ovat ajaneet ja ketkä vastustaneet. Tässä kolmannessa osassa siirryn toimijoista koneistoon. Miten juhlavat julistukset muuttuvat valtioita sitoviksi velvoitteiksi? Kuka valvoo, että valtiot pitävät lupauksensa? Mitä tapahtuu, kun ne eivät pidä?
Koneisto voi kuulostaa kuivalta aiheelta. Lokakuun tapahtumat kuitenkin osoittavat, että juuri koneistosta nyt kiistellään. Harvoin kyse on enää siitä, onko kidutus väärin. Kiistellään siitä, kenellä on oikeus sanoa, että joku on kiduttanut, ja kuka saa joutua siitä vastuuseen. Sama kysymys näkyy Suomessa, vaikka mittakaava on toinen: kuka tulkitsee perustuslakia ja kuinka paljon turvallisuus saa painaa vaa'assa.
Julistuksesta sopimuksiksi
Vuoden 1948 ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus oli lupaus, ei laki. Siinä luki, mitä kaikille ihmisille kuuluu, mutta se ei velvoittanut valtioita oikeudellisesti. Velvoittavuuden rakentamiseen kului lähes kolme vuosikymmentä.
Kylmä sota jakoi julistuksen kahtia, kuten sarjan ensimmäisessä osassa kerroin. YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1966 kaksi erillistä sopimusta. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (KP-sopimus) turvaa esimerkiksi sananvapauden, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja suojan kidutukselta. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (TSS-sopimus) turvaa esimerkiksi oikeuden työhön, terveyteen, koulutukseen ja riittävään elintasoon. Molemmat tulivat voimaan vuonna 1976, ja Suomi oli ratifioinut ne jo vuotta aiemmin.
Yleissopimusten rinnalle syntyi erityissopimuksia ryhmille, joiden oikeudet jäivät yleisissä sopimuksissa liian ohuiksi:
rotusyrjinnän vastainen sopimus (1965)
naisten syrjinnän vastainen sopimus (1979)
kidutuksen vastainen sopimus (1984)
lapsen oikeuksien sopimus (1989)
siirtotyöläisten oikeuksia koskeva sopimus (1990)
vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva sopimus ja tahdonvastaisia katoamisia koskeva sopimus (2006).
Sopimus sitoo valtiota vasta, kun valtio on ratifioinut sen. Ratifiointi on vapaaehtoista, ja sen yhteydessä valtio voi tehdä varaumia eli ilmoittaa, ettei se sitoudu johonkin määräykseen. Esimerkiksi Yhdysvallat ratifioi KP-sopimuksen vasta 1992 ja silloinkin laajoin varaumin. TSS-sopimusta ja lapsen oikeuksien sopimusta se ei ole ratifioinut lainkaan. Monet islamilaiset valtiot ovat puolestaan tehneet naisten oikeuksien sopimukseen varaumia, joiden mukaan sopimusta sovelletaan vain siltä osin kuin se sopii yhteen sharia-oikeuden kanssa.
Suomessa kansainvälinen sopimus saatetaan voimaan erillisellä lailla. Sen jälkeen sopimus on osa Suomen oikeutta, ja tuomioistuimet ja viranomaiset voivat soveltaa sitä suoraan. Tästä syystä YK:n sopimukset ja Euroopan ihmisoikeussopimus eivät ole Suomelle pelkkää ulkopolitiikkaa. Ne ovat lakia, johon kansalainen voi vedota käräjäoikeudessa.
YK:n valvontakoneisto: arvovaltaa ilman pakkokeinoja
YK:n järjestelmän vahvuus on julkisuus, heikkous on pakkokeinojen puute. Kukaan ei voi lähettää poliisia valtioon, joka rikkoo KP-sopimusta. Valvonta perustuu siihen, että rikkomukset tulevat näkyviksi ja niistä aiheutuu poliittinen hinta.
Koneistolla on kolme pääosaa.
Sopimusvalvontaelimet. Jokaisella keskeisellä sopimuksella on oma riippumattomista asiantuntijoista koostuva komiteansa. Valtiot raportoivat sille säännöllisesti, ja komitea antaa loppupäätelmät eli julkisen arvion siitä, missä valtio on onnistunut ja missä ei. Useimpiin sopimuksiin liittyy lisäksi valinnainen pöytäkirja, jonka nojalla yksittäinen ihminen voi valittaa komitealle omasta valtiostaan. Komiteoiden kannanotot eivät ole oikeudellisesti sitovia tuomioita, mutta niillä on arvovaltaa. Suomessakin niihin vedotaan lainvalmistelussa ja tuomioistuimissa.
Ihmisoikeusneuvosto. Vuonna 2006 perustettu neuvosto korvasi ihmisoikeustoimikunnan, joka oli menettänyt uskottavuutensa, koska sen jäseninä istui räikeitä ihmisoikeusloukkaajia. Neuvoston merkittävin uudistus on yleismaailmallinen määräaikaistarkastelu (UPR). Siinä jokaisen YK:n jäsenvaltion ihmisoikeustilanne käydään läpi noin viiden vuoden välein, ja muut valtiot antavat sille suosituksia. Kukaan ei ole järjestelmän ulkopuolella, ei edes suurvalta.
Erityismenettelyt. Neuvosto nimittää erityisraportoijia ja työryhmiä, jotka seuraavat joko tiettyä maata tai tiettyä teemaa, kuten sananvapautta tai mielivaltaisia pidätyksiä. He tekevät maavierailuja ja julkaisevat raportteja. He ovat usein järjestelmän näkyvin ja kiusallisin osa juuri siksi, että he puhuvat suoraan.
Koneistoa johtaa YK:n ihmisoikeusvaltuutettu. Navi Pillay hoiti tehtävää vuosina 2008–2014, ja myöhemmin hän johti YK:n tutkintakomissiota, joka selvitti Israelin ja palestiinalaisalueiden tilannetta.
Järjestelmän rajat ovat ilmeiset. Valtiot valitsevat itse, mihin sopimuksiin sitoutuvat ja kenelle komitealle antavat valitusoikeuden. Raportit myöhästyvät, ja suositukset jäävät usein toteuttamatta. Ihmisoikeusneuvoston jäsenenä istuu edelleen valtioita, joiden oma tilanne on huono. Yhdysvallat on vetäytynyt neuvostosta Trumpin molemmilla kausilla. Järjestelmä kärsii myös pitkittyneestä rahoituspulasta, joka on supistanut valvontaelinten toimintaa.
Silti koneistolla on merkitystä. Se tuottaa tietoa, jota ei muuten olisi, ja antaa sorretuille kielen ja foorumin. Monille toisinajattelijoille YK-raportti on ollut ainoa virallinen asiakirja, joka on myöntänyt heidän kokemansa vääryyden todeksi.
Euroopan malli: tuomioistuin, jolle yksilö voi valittaa
Eurooppa rakensi maailman vahvimman alueellisen ihmisoikeusjärjestelmän, koska sen kokemus diktatuureista oli tuorein. Euroopan neuvoston jäsenvaltiot allekirjoittivat Euroopan ihmisoikeussopimuksen vuonna 1950, vain kaksi vuotta YK:n julistuksen jälkeen.
Sopimuksen ydin on Strasbourgissa toimiva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Se eroaa YK:n komiteoista kolmella tavalla:
Yksilö voi valittaa sille suoraan omasta valtiostaan, kun kansalliset oikeuskeinot on käytetty.
Sen tuomiot sitovat valtiota oikeudellisesti, ja Euroopan neuvoston ministerikomitea valvoo niiden täytäntöönpanoa.
Se on kehittänyt sopimusta elävänä asiakirjana, jota tulkitaan nykyolojen valossa eikä vuoden 1950 maailman mukaan.
Tuomioistuimen vaikutus on ollut syvä. Sen ratkaisut ovat muuttaneet esimerkiksi vankien kohtelua, lehdistönvapautta, perhe-elämän suojaa ja oikeudenkäyntien kestoa kymmenissä maissa. Suomikin on saanut langettavia tuomioita etenkin oikeudenkäyntien pituudesta ja sananvapauden rajoittamisesta, ja ne ovat johtaneet lainmuutoksiin. Venäjä erotettiin Euroopan neuvostosta maaliskuussa 2022, joten sen kansalaiset menettivät valitustien Strasbourgiin.
Viime vuosina tuomioistuin on joutunut poliittisen paineen kohteeksi myös Länsi-Euroopassa. Joukko jäsenvaltioita on vaatinut, että sopimusta tulkittaisiin maahanmuuttoasioissa valtioille väljemmin. Paine on samaa lajia, josta tässä tekstissä myöhemmin puhun: kun ihmisoikeudet rajoittavat hallitusten liikkumavaraa, valvojan legitimiteetti kyseenalaistetaan.
Euroopan unionilla on oma perusoikeuskirjansa, joka tuli oikeudellisesti sitovaksi Lissabonin sopimuksen myötä vuonna 2009. Sitä tulkitsee EU:n tuomioistuin Luxemburgissa, ja se koskee jäsenvaltioita silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta. Eurooppalaisella on siis kaksi rinnakkaista suojaa: Euroopan neuvoston 46 jäsenvaltion järjestelmä ja EU:n 27 jäsenvaltion järjestelmä.
Muualla maailmassa alueellinen suoja on ohuempi. Amerikan maiden ihmisoikeustuomioistuin toimii Costa Ricassa, mutta Yhdysvallat ja Kanada eivät ole sen lainkäyttövallan piirissä. Afrikan ihmisoikeustuomioistuin toimii Tansaniassa, mutta vain harva valtio sallii kansalaistensa valittaa sille suoraan. Aasiassa, jossa asuu yli puolet ihmiskunnasta, alueellista ihmisoikeustuomioistuinta ei ole lainkaan.
Kansainvälinen rikostuomioistuin – kissanhännänvetoa Atlantin yli
YK:n ja Euroopan järjestelmät arvioivat valtioita. Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) arvioi yksittäisiä ihmisiä. Se on Nürnbergin perintö: ajatus, ettei valtionpäämieskään ole suojassa vastuulta, jos hän on syyllistynyt kansanmurhaan, rikoksiin ihmisyyttä vastaan, sotarikoksiin tai hyökkäysrikokseen.
Tuomioistuin perustettiin Rooman perussäännöllä vuonna 1998, ja se aloitti toimintansa Haagissa vuonna 2002. Siihen kuuluu 125 valtiota, Suomi alusta asti. Suurvalloista Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Intia jäivät ulkopuolelle, samoin Israel. Tuomioistuin voi kuitenkin käsitellä myös jäsenvaltion alueella tehtyjä rikoksia, vaikka tekijä olisi ulkopuolisen valtion kansalainen. Tämä on koko nykyisen kiistan oikeudellinen ydin, koska Palestiina liittyi tuomioistuimen jäseneksi vuonna 2015.
Tuomioistuin on antanut pidätysmääräyksen Venäjän presidentille Vladimir Putinille vuonna 2023 ukrainalaislasten pakkosiirroista. Marraskuussa 2024 se antoi pidätysmääräykset Israelin pääministerille Benjamin Netanjahulle ja entiselle puolustusministerille Yoav Gallantille Gazan sodan rikoksista.
Pakotteista koko tuomioistuimen saartoon
Yhdysvaltojen hyökkäys tuomioistuinta vastaan on edennyt portaittain:
2020: Trumpin ensimmäinen hallinto asetti pakotteet silloiselle pääsyyttäjälle Afganistanin tutkinnan vuoksi.
2025: Trumpin toinen hallinto antoi presidentin asetuksen, joka valtuutti pakotteet tuomioistuimen henkilöstöä vastaan. Pakotteiden kohteeksi joutui pääsyyttäjä ja useita tuomareita.
Kesäkuu 2026: Kolme pakotteiden kohteeksi joutunutta tuomaria haastoi Trumpin ja hallinnon johtajia oikeuteen New Yorkissa ja vaati pakotteiden kumoamista. Tuolloin pakotteita oli asetettu ainakin 11 tuomioistuimen virkailijalle.
Elokuu 2026: Pakotteet ulotettiin tuomioistuimen presidenttiin, japanilaiseen tuomari Tomoko Akaneen.
9.10.2026: Yhdysvallat lisäsi koko tuomioistuimen pakotelistalleen. Toimenpide uhkaa myös yrityksiä, jotka myyvät sille pankki-, vakuutus- tai tietotekniikkapalveluja. Ulkoministeri Marco Rubio tiivisti linjan sanoihin, joiden mukaan joko tuomioistuin lopettaa uhkailunsa tai Yhdysvallat lopettaa tuomioistuimen. Pakotteiden täysimääräiselle soveltamiselle annettiin kuuden kuukauden siirtymäaika.
Yhdysvaltojen perustelu on, ettei tuomioistuimella ole oikeutta tutkia sellaisten valtioiden kansalaisia, jotka eivät ole sen jäseniä, ja että se kohdistaa toimensa poliittisesti Yhdysvaltoihin ja Israeliin. Israel kiistää syytökset ja katsoo toimineensa kansainvälisen oikeuden mukaisesti.
Eurooppa vastaa palkinnoilla – ja varovaisuudella
Pakotteet julkistettiin vain tunteja sen jälkeen, kun Norjan Nobel-komitea oli antanut rauhanpalkinnon Navi Pillaylle. Pillay toimi ICC:n tuomarina 2003–2008 ja johti aiemmin Ruandan kansainvälistä rikostuomioistuinta. Hän puolusti nuorena juristina apartheidin vastustajia Etelä-Afrikassa, ja myöhemmin hän johti YK:n tutkintakomissiota, joka päätyi katsomaan Israelin syyllistyneen kansanmurhaan Gazassa. Nobel-komitea perusteli valintaa sillä, että kansainvälinen oikeus on kovan paineen alla ja sen instituutioihin hyökätään. Valintaa pidettiin laajalti tukena ahdistetulle tuomioistuimelle.
Kaksi viikkoa myöhemmin Euroopan parlamentti antoi Saharov-palkintonsa tuomioistuimelle ja sen virkailijoille. Ehdokkuutta esitti sosialidemokraattinen ryhmä. Puhemies Roberta Metsola perusteli valintaa tuomioistuimen työllä kansainvälisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Palkinto luovutetaan Strasbourgissa joulukuussa.
Palkintojen symboliikka on selvä, mutta käytännön toimet ovat olleet varovaisempia. EU:lla on vuonna 1996 säädetty niin sanottu estoasetus, joka voisi kieltää eurooppalaisia yrityksiä noudattamasta Yhdysvaltojen pakotteita. Kymmenet europarlamentaarikot ja Alankomaat ovat vaatineet sen käyttöönottoa. Komissio ja ulkoasioiden korkea edustaja Kaja Kallas ovat kuitenkin toistaiseksi valinneet diplomatian ja käyttävät siirtymäajan neuvotteluihin. Kallaksen mukaan välinettä voi käyttää vain kerran, joten sen on osuttava oikeaan. Toisaalta väline ei vaikuta, jos sitä ei käytetä.
Mistä kissanhännänvedossa on kyse?
Pinnalla kyse on Euroopan ja Yhdysvaltojen erimielisyydestä kansainvälisen oikeuden asemasta. Eurooppa on rakentanut identiteettinsä sääntöpohjaisen järjestyksen varaan. Trumpin hallinto pitää ylikansallisia tuomioistuimia uhkana Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten suvereniteetille.
Syvemmällä kiistaa kuitenkin ajaa Lähi-itä. Pakotteiden kiristyminen on seurannut ennen muuta Netanjahun pidätysmääräystä, ja Pillayn Nobelista kiisteltiin nimenomaan hänen Gaza-raporttinsa vuoksi. ICC on tässä mielessä sijaiskenttä, jolla Eurooppa ja Yhdysvallat ottavat mittaa toisistaan Israelin politiikassa.
Asetelma ei silti ole puhdas Eurooppa vastaan Yhdysvallat. EU:n jäsenmaat ovat itsekin jakautuneet suhtautumisessaan Netanjahun pidätysmääräykseen. Saharov-palkinnon valintaa helpotti se, että konservatiivit eivät päässeet yksimielisyyteen omasta ehdokkaastaan. Euroopan varovaisuus estoasetuksen kanssa kertoo myös riippuvuudesta. Eurooppalaiset pankit ja teknologiayhtiöt ovat niin kiinni Yhdysvaltojen rahoitusjärjestelmässä, ettei periaatteellinen tuki muutu helposti teoiksi.
On myös muistettava, ettei tuomioistuin käsittele vain Lähi-itää. Sen pöydällä ovat Putinin pidätysmääräys, Ukrainan sotarikokset sekä useat Afrikan konfliktit. Syyskuussa 2026 se antoi tuomion Keski-Afrikan tasavallan sisällissodan rikoksia koskeneessa asiassa. Jos tuomioistuin näivettyy pakotteiden vuoksi, kärsijöitä ovat myös ne uhrit, joiden asioilla ei ole mitään tekemistä Israelin kanssa.Eikä Gazan palestiinalaisilla siviiliuhreilla tunnu olevan muuta toivoa kuin kansainväliset sopimukset.
Suomi: koneisto kotimaassa ja sen säröt
Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta. Lakien perustuslainmukaisuutta valvotaan pääosin etukäteen, ennen kuin laki hyväksytään. Järjestelmä on pohjoismaisittain poikkeuksellinen, ja sen toimivuus perustuu pitkälti luottamukseen.
Kuka valvoo?
Eduskunnan perustuslakivaliokunta arvioi lakiesitysten suhteen perustuslakiin ja ihmisoikeussopimuksiin. Sen kanta siihen, missä järjestyksessä laki on säädettävä, sitoo eduskuntaa. Valiokunta koostuu kansanedustajista, mutta se nojaa valtiosääntöoppineiden asiantuntijalausuntoihin.
Tuomioistuimet voivat jättää lain soveltamatta yksittäistapauksessa, jos soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.
Oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies valvovat viranomaisten ja ministereiden toiminnan lainmukaisuutta.
Ihmisoikeuskeskus toimii oikeusasiamiehen yhteydessä ja seuraa ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa.
Juristien huoli
Useat tunnetut suomalaiset valtiosääntö- ja ihmisoikeusjuristit ovat viime vuosina varoittaneet, että tämä luottamukseen perustuva järjestelmä rapautuu. Painavimman puheenvuoron on käyttänyt yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori. Hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa kesällä 2024 pelkäävänsä, että Suomi voi ajautua oikeusvaltiokehityksessä Puolan ja Unkarin tielle. Syyskuussa 2026 hän jatkoi samasta aiheesta HS:n esseessä, jonka mukaan perustuslaki on joutunut politiikan jalkoihin.
Tuorin mukaan Suomen perustuslakivalvonta on kansainvälinen erikoisuus. Lakien perustuslainmukaisuutta arvioivat oikeudelliset maallikot puoluepoliittisesti kootussa valiokunnassa, eikä valiokunnassa noudateta tuomioistuinten kaltaisia menettelyjä. Kokoonpanokin voi vaihtua kesken käsittelyn puoluepoliittisista syistä. Jo 1950-luvulla valiokunnan luottoasiantuntija Paavo Kastari piti tätä järjestelmän heikoimpana kohtana. Järjestelmä on toiminut, koska autonomian ajan laillisuustaistelusta periytynyt perustuslain kunnioitus oli niin vahva, että valiokunta lähes aina mukautui yliopistollisten asiantuntijoiden kantoihin. Tuorin mukaan tätä luottamusta ei enää ole. Vuoden 2000 perustuslailla ei ole vuoden 1919 hallitusmuodon pyhyyttä, ja valiokunnan asiantuntijoita on poliitikkojen puheissa pilkattu milloin fundamentalisteiksi, milloin papistoksi.
Kritiikki kohdistuu kolmeen asiaan
Ensimmäinen on perustuslakivaliokunnan poliittisuus. Tuori ei vaadi politiikan poistamista perustuslakivalvonnasta. Hän erottaa toisistaan tavallisen politiikan, jota ohjaavat puolueiden intressit ja ideologiat, ja perustuslakipolitiikan, joka koskee yhteisiä arvoja, periaatteita ja pelisääntöjä. Valiokunnan jäsenten pitäisi pystyä riisumaan puoluepoliitikon viittansa. Tuorin mukaan merkit viittaavat yhä vahvemmin siihen, että he eivät pysty. Kokoomus valitsi vuoden 2023 vaalien jälkeen ensimmäiseksi valiokuntapaikakseen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajuuden, ja sen silloinen ryhmäjohtaja Kai Mykkänen perusteli valintaa sillä, että lähes kaikki rakenteelliset uudistukset ovat perustuslaillisesti haastavia. Tuori lukee tämän poliittiseksi toimeksiannoksi. Hänen mukaansa kaikki hallitusohjelman keskeiset lakiesitykset on viety valiokunnan läpi, sosiaaliset oikeudet on alistettu maahanmuuttopolitiikalle, omaisuudensuojaa on vahvistettu ja kriittiset asiantuntijalausunnot on enimmäkseen sivuutettu.
Valiokunnan puheenjohtaja Heikki Vestman (kok.) kiistää tämän. Hänen mukaansa valiokunta ei ole politisoitunut, ja ratkaisut kuuluvat kansanedustajille, koska asiantuntijat eivät äänestä. Tuorin kriitikot ovat myös huomauttaneet, että perustuslain tulkinta ei ole koskaan ollut epäpoliittista ja että Tuorin omissa arvioissa, esimerkiksi työelämän säännöistä, on poliittinen sävy. Heidän mukaansa asiantuntijoiden joukko on itsekin arvoiltaan varsin yhtenäinen.
Molemmissa näkemyksissä on perää. Juuri siksi kiista paljastaa järjestelmän rakenteellisen heikkouden. Kun kansanedustajista koostuva valiokunta on lakien viimeinen perustuslaillinen portinvartija, sen arvovalta riippuu siitä, että poliitikot itse pidättäytyvät käyttämästä valtaansa puoluepoliittisesti. Valiokunnan lausunnot ohjaavat myös lainvalmistelua, oikeuskanslerin valvontaa ja tuomioistuimia. Kuten Tuori asian tiivistää: "Perustuslakivaliokunnan ongelmat ovat koko oikeusvaltion ongelmia."
Tuori ehdottaa, että perustuslakivalvontaa arvioitaisiin kokonaisuutena lainvalmistelusta tuomioistuimiin. Hänen mielestään valiokunta pitäisi laskea jalustaltaan ja koko eduskunnan pitäisi voida keskustella perustuslain tulkinnasta. Tuomioistuimet pitäisi vapauttaa sidonnaisuudesta puoluepoliittisesti kootun valiokunnan lausuntoihin. Perustuslakituomioistuin ei hänen mukaansa ole ainoa vaihtoehto, mutta ei myöskään mörkö, joka pitäisi sulkea keskustelusta etukäteen.
Samansuuntaisesti puhuu valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen, joka on Euroopan neuvoston Venetsia-toimikunnan jäsen. Toimikunta on asiantuntijaelin, jonka puoleen käännytään, kun oikeusvaltiota horjutetaan jossakin jäsenmaassa. Ojasen mukaan Suomen perustuslaissa on kaksi eurooppalaista erikoisuutta: perustuslainmukaisuuden valvonta on annettu poliitikoille, ja perustuslaista voi poiketa poikkeuslailla. Kumpaakaan ei ole missään muussa Euroopan maassa. Hänen mukaansa valiokunta on omalla toiminnallaan altistanut itsensä kritiikille. Lisäksi julkisessa keskustelussa unohtuu valiokunnan toinen päätehtävä, lakien arvioiminen suhteessa ihmisoikeussopimuksiin. Ojasen mukaan tämä arvio jää valiokunnan työssä usein vähäiseksi.
Ojanen vahvistaisi tuomioistuinten roolia. Yksinkertaisin keino olisi poistaa perustuslaista vaatimus, että lain ja perustuslain ristiriidan on oltava ilmeinen, ennen kuin tuomioistuin voi jättää lain soveltamatta. EU-oikeuden kanssa ristiriitaisen kansallisen lain kohdalla tällaista vaatimusta ei ole, vaan pelkkä ristiriita riittää. Toinen vaihtoehto olisi korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden yhteinen jaosto, joka arvioisi lakien perustuslainmukaisuutta. Ojasen arvion mukaan moni poliitikko haluaa säilyttää nykyjärjestelmän, koska ei halua luopua omasta vaikutusvallastaan.
Ojanen muistuttaa Puolan ja Unkarin kokemuksista. Niissä hallitukset nimittivät 2010-luvulla perustuslakituomioistuimiin myötämielisiä tuomareita, kavensivat parlamentin enemmistön oikeudellisia rajoja ja alistivat tuomioistuimia poliittiseen ohjaukseen. Ojasen mukaan oikeusvaltion voi murtaa nopeasti, mutta sen palauttaminen kestää kauan. Suomessa luotetaan hänen mielestään liikaa poliittisen kulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin, vaikka tulevaisuudessa vallassa voi olla poliitikkoja, jotka eivät niistä välitä. Siksi Suomi tarvitsisi vahvemman palomuurin, esimerkiksi täsmällisemmät perustuslain takeet tuomioistuinten ja syyttäjälaitoksen riippumattomuudelle. Oikeusministeriön työryhmä valmistelee tällaisia muutoksia, mutta Ojasen arvion mukaan ne tulevat voimaan todennäköisesti vasta vuoden 2031 vaalien jälkeen.
Toinen on turvallisuuden ja perusoikeuksien punninta. Selvin esimerkki on niin sanottu rajaturvallisuuslaki, joka säädettiin heinäkuussa 2024 poikkeuslakina eli perustuslain säätämisjärjestyksessä. Laki sallii turvapaikkahakemusten vastaanottamisen rajoittamisen itärajalla, jos Venäjä käyttää maahantulijoita painostuskeinona. Sitä on jatkettu kerran vuoden 2026 loppuun. Perustuslakivaliokunta katsoi 16. lokakuuta 2026, että lain voimassaoloa voidaan jatkaa vielä vuoden 2028 loppuun. Kaksi valiokunnan jäsentä jätti eriävän mielipiteen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten perusteella. Lakia ei ole toistaiseksi sovellettu.
Lain säätämisvaiheessa kesäkuussa 2024 kahdeksantoista oikeusoppinutta valtiosääntöoikeuden, kansainvälisen oikeuden, EU-oikeuden, hallinto-oikeuden ja rikosoikeuden aloilta totesi Helsingin Sanomissa, että perustuslaki, ihmisoikeussopimukset ja EU-oikeus estävät lain säätämisen. Valiokunnan enemmistö oli toista mieltä. Tuori pitää tätä räikeimpänä esimerkkinä asiantuntijoiden ylikävelystä. Myös kansainvälisesti tunnettu ihmisoikeusjuristi Martin Scheinin vastusti lakia, koska se ohittaa ehdottoman palautuskiellon ja oikeuden hakea turvapaikkaa. Toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suomalainen tuomari Pauliine Koskelo on todennut, ettei oman kannan tappio vielä tarkoita oikeusvaltion menettämistä. Hänen mukaansa laki oli yritys säilyttää kansallista liikkumavaraa.
Tuomas Ojasen mukaan turvallisuuteen vetoamalla on viime vuosina perusteltu perus- ja ihmisoikeuksien heikentämistä eri puolilla Eurooppaa, myös Suomessa. Turvallisuus ja rikollisuuden torjunta ovat hyväksyttäviä perusteita rajoittaa oikeuksia, mutta kansallinen turvallisuus ei itsessään ole perusoikeus. Rajoitusten on aina oltava välttämättömiä ja oikeassa suhteessa tavoitteeseen. Ojasen sanoin: "Turvallisuutta käytetään valttikorttina, joka muka oikeuttaisi automaattisesti perus- ja ihmisoikeuksien rajoittamisen." Pahimmillaan suhteettomat viranomaisvaltuudet johtavat hänen mukaansa poliisivaltioon.
Minusta ongelma ei ole yksittäinen laki vaan suunta. Poikkeuslait ovat perustuslaissa tarkoitettu harvinaisiksi. Kun sama poikkeus jatkuu vuodesta toiseen turvallisuustilanteeseen vedoten, poikkeuksesta tulee normaalitila. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi on puolestaan varoittanut, että vaatimukset erottaa laillisuusvalvoja, jonka ratkaisut eivät miellytä poliitikkoja, ovat äärimmäisen vaarallisia.
Kuusiniemen varoitus ei ollut teoreettinen. Marraskuussa 2023 apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen katsoi, ettei hallituksen esitys koko itärajan sulkemisesta turvannut riittävästi oikeutta hakea turvapaikkaa. Perussuomalaisten kansanedustaja Sheikki Laakso väläytti X:ssä apulaisoikeuskanslerille potkuja, ja hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas toivoi asian siirtämistä oikeuskansleri Tuomas Pöystin ratkaistavaksi. Valtiovarainministeri ja perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra kirjoitti blogissaan, että hallituksen olisi tarvittaessa tehtävä päätös oikeuskanslerin kannasta huolimatta, ja kutsui ratkaisua "ääliöliberaaliksi" tulkinnaksi. Myös kokoomuksen kansanedustajat ihmettelivät kantaa julkisesti, mutta erottamista he eivät vaatineet. Kuusiniemi muistutti, että oikeuskansleri valvoo myös tuomioistuimia. Jos laillisuusvalvoja alistuisi poliitikkojen toiveille, paine heijastuisi koko oikeuslaitokseen. Yksittäinen somekommentti ei tee kriisiä, eikä erottamisvaatimus edennyt mihinkään. Merkittävää on silti, että sen esitti hallituspuolueen kansanedustaja ja että puolueen puheenjohtaja kyseenalaisti ministerinä valvojan ratkaisun samaan aikaan. Raja asiallisen kritiikin ja painostuksen välillä kulkee siinä, arvostellaanko ratkaisun perusteluja vai valvojan oikeutta tehdä ratkaisu.
Kolmas on kansalaisyhteiskunnan kaventuminen. Hallitus on leikannut sosiaali- ja terveysjärjestöjen valtionavustuksia historiallisen paljon. Järjestöjen avustusasioiden neuvottelukunnan mukaan tasoleikkaus nousee noin 37 prosenttiin vuoteen 2027 mennessä. Neuvottelukunta varoitti jo 2025, ettei järjestöjen vaikuttamistyötä ja edunvalvontaa saa nostaa erityiseksi leikkauskohteeksi. Kesällä 2026 julkistettiin uudet avustuskriteerit. Oikeuskansleri totesi syyskuussa 2026, että ministerin linjaamien kriteerien muotoilu oli omiaan antamaan virheellisen kuvan avustusten myöntämisestä.
Leikkauksia on perusteltu ensisijaisesti julkisen talouden tasapainottamisella, ei turvallisuudella. Ne kuitenkin ajoittuvat samaan aikaan, kun turvallisuus on noussut politiikan kehykseksi lähes kaikessa. Yhdessä nämä kehitykset kaventavat juuri niitä rakenteita, jotka tuovat heikoimmassa asemassa olevien äänen julkiseen keskusteluun ja valvovat vallankäyttöä vallanpitäjien ulkopuolelta. Ihmisoikeusjärjestelmä ei toimi pelkkien virallisten valvojien varassa. Se tarvitsee kansalaisjärjestöt, jotka tekevät valituksia, tuottavat tietoa ja nostavat epäkohdat esiin.
Ojanen pitää vireää kansalaisyhteiskuntaa oikeusvaltion elimellisenä osana. Sen tehtävä on kyseenalaistaa poliittisia pyrkimyksiä ja puolustaa erityisesti vähemmistöjen oikeuksia. Hänen mielestään on oikeusvaltion kannalta erittäin huolestuttavaa, että osa ihmisoikeus- ja sosiaalialan järjestöistä joutuu nyt keräämään hätäapua pysyäkseen hengissä.
Suomi ei ole Unkari, eikä oikeusvaltiomme ole romahtamassa. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on edelleen kärkimaita. Juuri siksi on syytä katsoa tarkasti, mihin suuntaan olemme menossa. Oikeusvaltio harvoin murtuu yhdellä iskulla. Se ohenee pienin askelin, joista jokainen näyttää yksinään perustellulta.
Lopuksi: koneisto on vain niin vahva kuin sen tukijat
Ihmisoikeuksien koneisto on rakennettu kerros kerrokselta: YK:n sopimukset ja komiteat, Euroopan tuomioistuimet, Haagin rikostuomioistuin ja kansalliset valvojat. Mikään näistä ei toimi pakolla. Kaikki toimivat siksi, että riittävän moni valtio ja kansalainen pitää niitä oikeutettuina ja on valmis puolustamaan niitä, myös silloin kun ratkaisu ei miellytä.
Lokakuu 2026 näytti, mitä tapahtuu, kun maailman vahvin valtio lakkaa tukemasta koneistoa ja alkaa purkaa sitä. Se näytti myös, että vastavoimaa löytyy: Oslosta, Strasbourgista, Haagista ja monesta Euroopan pääkaupungista. Se, muuttuuko tuki palkinnoista teoiksi, ratkeaa kevään 2027 aikana, kun pakotteiden siirtymäaika päättyy.
Suomessa kysymys on pienempi mutta samanlainen. Oikeusvaltion instituutiot kestävät vain, jos niitä kunnioitetaan myös silloin, kun ne asettavat rajoja hallitsevalle enemmistölle.
Sarjan seuraavassa osassa arvioin ihmisoikeuksien tilaa laajemmin: 2000-luvun takaiskuja, Kiinan ja Venäjän haastetta sääntöpohjaiselle järjestykselle sekä sitä, mitä tämä kaikki merkitsee suomalaiselle.
Aikajana: ihmisoikeuksien koneisto:
Vuosi
Tapahtuma
1948
YK hyväksyy ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen
1950
Euroopan ihmisoikeussopimus allekirjoitetaan
1966
KP- ja TSS-sopimukset hyväksytään (voimaan 1976)
1990
Suomi liittyy Euroopan ihmisoikeussopimukseen
1998
Rooman perussääntö hyväksytään; Strasbourgin tuomioistuin muuttuu pysyväksi
2002
Kansainvälinen rikostuomioistuin aloittaa toimintansa
2006
YK:n ihmisoikeusneuvosto perustetaan
2009
EU:n perusoikeuskirja tulee oikeudellisesti sitovaksi
2022
Venäjä erotetaan Euroopan neuvostosta
2023
ICC antaa pidätysmääräyksen Vladimir Putinille
2024
ICC antaa pidätysmääräykset Benjamin Netanjahulle ja Yoav Gallantille; Suomen rajaturvallisuuslaki säädetään poikkeuslakina
2025
Yhdysvallat valtuuttaa pakotteet ICC:n henkilöstöä vastaan
9.10.2026
Navi Pillay saa Nobelin rauhanpalkinnon; Yhdysvallat asettaa pakotteet koko ICC:lle
16.10.2026
Perustuslakivaliokunta hyväksyy rajaturvallisuuslain jatkon vuoden 2028 loppuun
22.10.2026
ICC ja sen virkailijat saavat Euroopan parlamentin Saharov-palkinnon
Lähteet
ICC: Nobel Peace Prize laureate Navi Pillay visits International Criminal Court (12.10.2026)
Bloomberg Law: US Sanctions ICC After Former Judge Gets Nobel Peace Prize (9.10.2026)
Qatar Tribune / QNA: US imposes sanctions on International Criminal Court (9.10.2026)
L'Orient Today: Former ICC judge Navi Pillay wins 2026 Nobel Peace Prize
US News / Reuters: International Criminal Court Wins EU's 2026 Sakharov Prize (22.10.2026)
Rapporteur: ICC wins EU's Sakharov Prize (22.10.2026)
Human Rights Watch: ICC Wins EU Parliament's Sakharov Prize (22.10.2026)
Brussels Signal: Bukele and the ICC compete for the European Parliament's Sakharov Prize
The New Arab: ICC judges sue Trump over 'draconian' sanctions (25.6.2026)
Illawarra Mercury / Reuters: US sanctions ICC president, senior trial lawyer (19.8.2026)
EUobserver: EU bets on diplomacy not blocking statute to protect ICC from Trump sanctions
UNN / Politico: Kallas paused the confrontation with Trump over U.S. sanctions against the ICC
Euronews: MEPs urge EU to shield International Criminal Court from US sanctions (14.10.2026)
Verkkouutiset: Valiokunta: Laki rajaturvallisuudesta voidaan säätää poikkeuslakina (16.10.2026)
Kaleva: Perustuslakivaliokunta näyttää vihreää valoa rajaturvallisuuslain jatkolle
Verkkouutiset: Oikeustieteilijä ihmettelee keskustelua rajalaista (Tuorin HS-haastattelu 2024)
Verkkouutiset: Heikki Vestman HS:lle: Perustuslakivaliokunta ei ole politisoitunut
Verkkouutiset: Juhana Vartiainen, Perustuslain tulkinta ei ole koskaan epäpoliittista
Verkkouutiset: HS: Arvostetulta tuomarilta suorat sanat rajalain vastustajista (Pauliine Koskelo)
Verkkouutiset: Kari Häkämies, Milloin asiantuntija muuttuu poliitikoksi? (Kuusiniemen kommentti)
STM:n avustusasioiden neuvottelukunnan lausunto 26.8.2025
STM:n avustusasioiden neuvottelukunnan lausunto 17.6.2025
STT Info / Vihreät: tiedote oikeuskanslerin STEA-ratkaisusta (29.9.2026)
Lisäksi (Helsingin Sanomat, tilaajille): Kaarlo Tuori, Poliittinen riitely murentaa luottamusta perustuslakiin, essee 13.9.2026; Petri Sajari, Professori Tuomas Ojanen varoittaa oikeusvaltion rapautumisesta, 16.10.2026.
Taustalähteinä yleisesityksille: Pekka Hallberg ym. (toim.), Perusoikeudet (Talentum); Philip Alston & Ryan Goodman, International Human Rights (Oxford University Press); William Schabas, An Introduction to the International Criminal Court (Cambridge University Press).
Kuva: Topographie des Terrors, Berliini. Ursula Wilmsin ja Heinz W. Hallmannin dokumentaatiokeskus (2010) entisellä Gestapon ja SS:n päämajojen tontilla. Taustalla Martin-Gropius-Bau. Kuva: Kalle Euro