Ihmisoikeuksien juurilla – prologi ja osa 1
Ihmisoikeuksien juurilla – prologi ja osa 1
Oct 18, 2026 · @Kalle Euro
Prologi: Mitä ihmisoikeudet oikeastaan ovat?
Ihmisoikeuksista puhutaan Suomessa paljon, mutta yhä useammin ohi toistensa. Sana on muuttunut lyömäaseeksi. Toisille se on ylikansallisen holhouksen symboli, toisille taikasana, jolla mikä tahansa tavoite saadaan kuulostamaan kiistattomalta. Kummassakin tapauksessa jotain olennaista on päässyt unohtumaan.
On unohtunut, mitä ihmisoikeudet ovat. Ne eivät ole mielipide, poliittinen ohjelma tai yhden puolueen omaisuutta. Ne ovat vuosisatojen aikana muotoutunut ajatus siitä, että jokaisella ihmisellä on arvo, jota mikään valta ei saa häneltä riistää. Tuo ajatus on kirjattu sopimuksiin, joihin myös Suomi on sitoutunut ja jotka näkyvät perustuslaissamme.
On myös unohtunut, miten ne syntyivät. Ihmisoikeudet eivät pudonneet taivaalta vuonna 1948, eivätkä ne ole pelkkä länsimainen keksintö, joka olisi tyrkytetty muulle maailmalle. Niiden takana on filosofeja, juristeja, uskonnollisia ajattelijoita, vallankumouksellisia, orjuuden vastustajia, työläisliikkeitä, naisasianaisia ja diplomaatteja eri maanosista. Niitä ovat eri aikoina ajaneet hyvin erilaiset maat ja ryhmät, usein omista eduistaan käsin ja joskus omia periaatteitaan pettäen.
Tässä kirjoitussarjassa taustoitan näitä asioita. Käyn läpi, mistä ajatus kaikille kuuluvista oikeuksista on peräisin, ketkä ihmisoikeusjärjestelmän loivat ja mitkä valtiot ja liikkeet ovat kantaneet sitä eteenpäin tai vastustaneet sitä eri aikakausina.
Historian jälkeen kysyn, mikä ihmisoikeuksien merkitys on nyt ja tulevaisuudessa. Mitä ne tarkoittavat ihmisille kansainvälisesti, kun suurvaltojen kilpailu kiristyy ja monenkeskinen järjestelmä rakoilee? Mitä ne tarkoittavat Suomessa, jossa niiden painoarvo on viime vuosina asetettu poliittisesti kyseenalaiseksi?
Lopuksi tarkastelen ilmastonmuutosta. Se muuttaa ihmisoikeuksien kunnioittamisen tarvetta perustavasti. Kun elinolot heikkenevät, kun ihmisiä joutuu lähtemään kodeistaan ja kun tämän päivän päätökset rajaavat tulevien sukupolvien vapautta, joudumme kysymään uudelleen, keitä oikeudet suojaavat ja keitä vastaan.
Sarja ei ole puolustuspuhe eikä syytekirjelmä. Se on yritys palauttaa keskusteluun muisti siitä, mistä puhumme, kun puhumme ihmisoikeuksista.
Osa 1: Mihin universaalit ja jakamattomat ihmisoikeudet perustuvat?
Ihmisoikeuksilla ei ole yhtä syntypaikkaa eikä yhtä syntyhetkeä. Niillä on pitkät juuret ja kolme ratkaisevaa kynnystä: Atlantin vallankumoukset 1776–1789, Pariisi joulukuussa 1948 ja Wien kesäkuussa 1993. Ensimmäisellä kerralla ajatus kaikille kuuluvista oikeuksista julistettiin poliittiseksi vaatimukseksi. Toisella se nostettiin koko ihmiskunnan yhteiseksi mittapuuksi. Kolmannella lähes kaikki maailman valtiot hyväksyivät, että oikeudet ovat sekä universaaleja että jakamattomia.
Tässä kirjoituksessa käyn läpi, mistä tuo ajatus on peräisin ja millä eettisillä perusteilla sitä on puolustettu.
Mitä "universaali" ja "jakamaton" tarkoittavat?
Wienin ihmisoikeuskonferenssi vuonna 1993 tiivisti asian julistukseen, jonka mukaan kaikki ihmisoikeudet ovat universaaleja, jakamattomia, toisistaan riippuvaisia ja toisiinsa liittyviä. Julistuksen hyväksyi 171 valtiota.
Universaalisuus tarkoittaa, että oikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiselle siksi, että hän on ihminen. Ne eivät riipu kansalaisuudesta, sukupuolesta, uskonnosta, säädystä tai siitä, mitä valtio sattuu kulloinkin pitämään hyödyllisenä.
Jakamattomuus tarkoittaa, ettei oikeuksista voi poimia mieleisiään. Sananvapaus ja oikeus ruokaan, äänioikeus ja oikeus terveydenhuoltoon kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Vapaus ilman leipää on tyhjä, ja leipä ilman vapautta on armopala, jonka vallanpitäjä voi milloin tahansa ottaa pois.
Antiikin juuret: yksi ihmiskunta, yksi laki
Ajatus kaikkia ihmisiä koskevasta moraalisesta järjestyksestä on vanhempi kuin sana "ihmisoikeus". Stoalaiset filosofit opettivat jo 300-luvulla eaa., että kaikilla ihmisillä on osuus samasta järjestä ja että ihminen on ennen kaikkea maailmankansalainen, kosmopoliitti. Cicero kirjoitti Roomassa luonnonlaista, joka on sama Ateenassa ja Roomassa, nyt ja tulevaisuudessa. Seneca muistutti, että orja on samaa ainesta kuin hänen isäntänsä.
Kristinusko lisäsi tähän ajatuksen jokaisesta ihmisestä Jumalan kuvana sekä Paavalin julistuksen, ettei Kristuksessa ole juutalaista eikä kreikkalaista, orjaa eikä vapaata. Vastaavia aineksia löytyy muistakin perinteistä: kungfutselainen inhimillisyyden käsite ren, buddhalainen myötätunto ja islamilainen oppi ihmisen arvosta. Juuri tähän moniäänisyyteen vedottiin myöhemmin, kun YK:n julistusta kirjoitettiin.
On kuitenkin rehellistä sanoa, ettei mikään näistä vielä ollut ihmisoikeusajattelua nykymerkityksessä. Stoalaiset hyväksyivät orjuuden yhteiskuntajärjestyksenä, ja keskiajan kirkko piti säätyjärjestystä Jumalan tahtona. Moraalinen tasa-arvo Jumalan tai järjen edessä ei vielä tarkoittanut oikeutta vaatia jotain valtiolta.
Keskiaika ja uuden ajan alku: luonnollisesta laista subjektiivisiin oikeuksiin
Ratkaiseva käsitteellinen siirtymä tapahtui, kun puhe siirtyi siitä, mikä on oikein (ius objektiivisena järjestyksenä), siihen, mitä jollakulla on oikeus tehdä tai vaatia (ius yksilön valtana). Historioitsija Brian Tierney on osoittanut, että tämä käänne alkoi jo 1100-luvun kirkko-oikeuden oppineiden keskuudessa, ja 1300-luvulla William Ockham kehitti sitä edelleen.
Käsite joutui todelliseen koetukseen, kun Espanja valloitti Amerikan. Salamancan koulukunnan Francisco de Vitoria kiisti 1530-luvulla, että alkuperäiskansoilta voisi viedä maan ja vallan siksi, etteivät he olleet kristittyjä. Bartolomé de las Casas puolusti Valladolidin väittelyssä 1550–1551 intiaanien täyttä ihmisyyttä Juan Ginés de Sepúlvedaa vastaan, joka vetosi Aristoteleen oppiin luonnostaan orjiksi syntyneistä. Ensimmäinen suuri kiista ihmisten yhtäläisestä arvosta käytiin siis siirtomaavallan oikeutuksesta.
1600-luvulla Hugo Grotius irrotti luonnonoikeuden teologiasta: se pätisi, vaikka Jumalaa ei olisikaan. John Locke kirjoitti vuonna 1689, että ihmisillä on luonnollinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen ja että valtio on olemassa näiden suojelemiseksi. Hallitus, joka loukkaa niitä, menettää oikeutuksensa.
Samana vuonna Englannissa hyväksytty Bill of Rights ja jo vuoden 1215 Magna Carta olivat tärkeitä vallan rajoituksia, mutta ne turvasivat englantilaisten tai aatelisten etuoikeuksia, eivät kaikkien ihmisten oikeuksia.
Ensimmäinen kynnys: Atlantin vallankumoukset 1776–1789
Ihmisoikeudet poliittisena vaatimuksena syntyivät Atlantin molemmin puolin 1700-luvun lopulla. Virginian oikeuksien julistus ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus 1776 sekä Ranskan ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus 1789 julistivat, että ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina oikeuksiltaan.
Kantilainen filosofia antoi ajatukselle sen kestävimmän eettisen muotoilun. Immanuel Kant erotti vuonna 1785 hinnan ja arvokkuuden: sillä, millä on hinta, on vastine, mutta ihmisellä on arvokkuus, jolle ei ole vastinetta. Ihmistä ei saa koskaan kohdella pelkkänä välineenä. Tämä Würde, ihmisarvo, on myöhemmin noussut ihmisoikeusjärjestelmän kantavaksi käsitteeksi.
Julistusten ristiriita oli kuitenkin räikeä. Itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja Thomas Jefferson omisti orjia, ja Ranskan julistuksen "ihminen" tarkoitti käytännössä omaisuutta omistavaa miestä. Universaalisuuden lupaus lunastettiin vasta niiden ansiosta, jotka siitä oli suljettu ulos:
Olympe de Gouges julkaisi 1791 naisen ja kansalaisnaisen oikeuksien julistuksen, ja hänet teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin.
Mary Wollstonecraft vaati 1792 naisille samaa järjen ja kasvatuksen oikeutta kuin miehille.
Haitin orjat nousivat kapinaan 1791 ja vaativat Ranskan julistuksen oikeuksia itselleen. Haitista tuli 1804 ensimmäinen orjuuden lakkauttanut itsenäinen valtio.
Tästä alkaen ihmisoikeuksien historia on ollut myös suljettujen ryhmien kamppailua sisäänpääsystä: orjien, naisten, työläisten, siirtomaiden kansojen, vähemmistöjen ja vammaisten.
Vastaääni: "puujaloilla kävelevää hölynpölyä"
Ihmisoikeuksilla on ollut alusta asti terävät kriitikkonsa, ja ne on syytä tuntea, koska samat väitteet kuuluvat yhä.
Edmund Burke piti 1790 abstrakteja ihmisoikeuksia vaarallisina, koska ne irrottivat yhteiskunnan perinteistä, jotka todellisuudessa suojelivat ihmisiä. Jeremy Bentham kutsui luonnollisia oikeuksia hölynpölyksi ja luonnollisia, pyhiä ja luovuttamattomia oikeuksia puujaloilla kävelevaksi hölynpölyksi: oikeuksia on vain lain säätäminä. Karl Marx arvosteli 1843, että porvarilliset oikeudet suojasivat itsekästä, muista erillään olevaa yksilöä ja hänen omaisuuttaan, eivät ihmisen todellista vapautumista.
Näistä kritiikeistä on jäänyt jälki. Burken perintö näkyy kulttuurirelativismissa, Benthamin oikeuspositivismissa ja Marxin kritiikki taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien vaatimuksessa.
1800-luku: orjuuden lakkauttaminen, työväenliike ja sodan säännöt
1800-lukua ei usein lasketa ihmisoikeuksien historiaan, mutta sen aikana syntyi kolme myöhemmin ratkaisevaa ainesta.
Ensimmäinen oli kansainvälinen orjuuden vastainen liike, joka johti Britannian orjakaupan kieltoon 1807 ja orjuuden lakkauttamiseen sen siirtomaissa 1833. Toinen oli työväenliike, joka vaati oikeutta työhön, kohtuulliseen palkkaan, lepoon ja järjestäytymiseen. Sen ansiosta sosiaaliset oikeudet eivät jääneet jälkikäteen liitetyksi lisäksi. Kolmas oli humanitaarinen oikeus: Henry Dunantin aloitteesta solmittiin ensimmäinen Geneven sopimus 1864 haavoittuneiden sotilaiden suojelemiseksi.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliitto ja vuonna 1919 perustettu Kansainvälinen työjärjestö ILO rakensivat ensimmäisiä vähemmistöjen ja työntekijöiden suojelun järjestelmiä. Ne eivät kuitenkaan estäneet sitä, mitä seuraavaksi tapahtui.
Toinen kynnys: Pariisi 10.12.1948
Nykyinen ihmisoikeusjärjestelmä on vastaus toiseen maailmansotaan ja holokaustiin. Kokemus osoitti, että valtio voi laillisesti päättää tuhota omat kansalaisensa. Siksi ihmisen suoja ei voinut enää olla yksin valtion käsissä.
Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt oli jo tammikuussa 1941 puhunut neljästä vapaudesta: sanan- ja uskonnonvapaudesta sekä vapaudesta puutteesta ja pelosta. YK:n peruskirja 1945 nosti ihmisoikeudet järjestön tarkoitukseksi, ja YK:n ihmisoikeustoimikunta sai tehtäväkseen laatia niistä julistuksen.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen laati monikulttuurinen ryhmä:
Eleanor Roosevelt (Yhdysvallat) johti toimikuntaa ja piti työn liikkeellä kylmän sodan kiristyessä.
Peng Chun Chang (Kiina), kungfutselaisuuteen perehtynyt filosofi ja diplomaatti, vaati, ettei julistus nojaisi mihinkään yhteen uskontoon tai länsimaiseen filosofiaan. Hänen ansiotaan on ensimmäisen artiklan "omatunto" järjen rinnalla.
Charles Malik (Libanon), filosofi, korosti yksilön ensisijaisuutta suhteessa valtioon ja kollektiiveihin.
René Cassin (Ranska), juristi, jonka perheenjäseniä kuoli holokaustissa, muotoili julistuksen rakenteen.
John Humphrey (Kanada) laati YK:n sihteeristössä ensimmäisen luonnoksen.
Hansa Mehta (Intia) sai muutettua sanamuodon "kaikki miehet" muotoon "kaikki ihmiset".
Vahvin panos taloudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin tuli Latinalaisesta Amerikasta. Amerikan valtioiden ihmisoikeusjulistus hyväksyttiin Bogotássa jo keväällä 1948, ja muun muassa chileläinen Hernán Santa Cruz ajoi oikeutta työhön, sosiaaliturvaan ja koulutukseen. Julistus ei siis ollut pelkästään länsimainen, vaikka sen kirjoittajista puuttuivat vielä itsenäistymättömien siirtomaiden kansat.
Yleiskokous hyväksyi julistuksen Pariisissa 10.12.1948 äänin 48–0. Tyhjää äänestivät kuusi neuvostoblokin maata, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia. Suomi ei ollut vielä YK:n jäsen.
Eettinen perusta: kolme vastausta kysymykseen "miksi?"
UNESCO kysyi 1947 filosofeilta eri puolilta maailmaa, mihin ihmisoikeudet perustuvat. Ranskalainen filosofi Jacques Maritain kertoi tulokseksi, että kaikki olivat yhtä mieltä oikeuksista, kunhan kukaan ei kysynyt miksi. Julistus jätti perustelun tarkoituksella auki. Sen ensimmäinen artikla toteaa vain, että ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.
Auki jätetty perusta on johtanut kolmeen pääasialliseen perusteluun, jotka elävät rinnakkain:
Ihmisarvo. Ihmisellä on arvo, jota ei voi vaihtaa mihinkään. Perustelu voi olla uskonnollinen (Jumalan kuva) tai maallinen (Kantin järjellinen olento). Ihmisarvo mainitaan julistuksen johdannossa ja useiden maiden perustuslaeissa, myös Suomen perustuslain 1 §:ssä.
Ihmisen tarpeet ja kyvyt. Oikeudet suojaavat sitä, mitä ihminen tarvitsee voidakseen elää ihmisen elämää. Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintamahdollisuusteoria on tämän perinteen nykymuoto. Siinä kysytään, mitä ihmiset todella voivat olla ja tehdä.
Yhteinen sopimus. Oikeudet ovat se, mistä eri vakaumusten ihmiset voivat sopia, vaikka he perustelevat ne eri tavoin. John Rawls kutsui tätä limittäiseksi konsensukseksi, ja Jürgen Habermas on korostanut, että yksityinen vapaus ja demokraattinen itsehallinto edellyttävät toisiaan.
Avoimuus on sekä vahvuus että heikkous. Se mahdollistaa laajan hyväksynnän, mutta sen vuoksi oikeuksia on helppo väittää mielivaltaisiksi tai kulttuurisidonnaisiksi.
Universaalisuuden haastajat
Jo vuonna 1947 Amerikan antropologinen yhdistys varoitti, että yhden kulttuurin arvojen julistaminen yleispäteviksi voisi oikeuttaa siirtomaavallan. Sama kritiikki palasi 1990-luvun alussa, kun osa Aasian hallituksista vetosi Bangkokin julistuksessa 1993 "aasialaisiin arvoihin".
Kritiikki on osuvimmillaan, kun se paljastaa, kuinka valikoivasti länsimaat ovat itse oikeuksia noudattaneet. Siirtomaavallat allekirjoittivat julistuksen, mutta pitivät samalla miljoonia ihmisiä alistettuina. Kritiikki on heikoimmillaan, kun hallitukset käyttävät sitä suojellakseen omaa valtaansa omilta kansalaisiltaan. Vainottu toisinajattelija harvoin vetoaa kulttuurirelativismiin.
On myös muistettava, että ihmisoikeuksien vahvimpia ajajia ovat olleet juuri siirtomaavallan alaiset kansat. Itsenäistyneet valtiot Aasiassa ja Afrikassa ajoivat 1960-luvulla YK:ssa rotusyrjinnän vastaisen sopimuksen läpi jo vuonna 1965 sekä kansojen itsemääräämisoikeuden molempien yleissopimusten ensimmäiseksi artiklaksi.
Kylmä sota jakoi oikeudet kahtia
Jakamattomuus ei ole itsestäänselvyys, vaan vastaus jakautumiseen. Julistus piti kansalais- ja poliittiset oikeudet sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet yhdessä. Kun niistä alettiin laatia sitovia sopimuksia, kylmä sota repi ne erilleen.
Länsi korosti vapausoikeuksia ja piti sosiaalisia oikeuksia poliittisina tavoitteina. Itäblokki korosti sosiaalisia oikeuksia ja piti vapausoikeuksia porvarillisena ylellisyytenä. Lopputuloksena vuonna 1966 hyväksyttiin kaksi erillistä yleissopimusta, jotka tulivat voimaan 1976. Suomi ratifioi molemmat.
Filosofisesti jako on kuitenkin kestämätön. Henry Shue osoitti 1980, että turvallisuus ja toimeentulo ovat kaikkien muiden oikeuksien edellytyksiä: nälkäinen tai pelkäävä ihminen ei voi käyttää sananvapauttaan. Lisäksi myös vapausoikeudet maksavat. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti vaatii tuomioistuimia, ja vaalit vaativat vaalijärjestelmän. Siksi raja "kalliiden" sosiaalisten ja "ilmaisten" vapausoikeuksien välillä on keinotekoinen.
Teheranin ihmisoikeuskonferenssi totesi oikeudet jakamattomiksi jo 1968. Vasta kylmän sodan päätyttyä Wienissä 1993 periaate saatiin lähes koko maailman hyväksymäksi.
Milloin ihmisoikeudet sitten syntyivät?
Historioitsijat ovat tästä erimielisiä. Lynn Hunt on esittänyt, että ihmisoikeudet syntyivät 1700-luvulla, kun romaanit ja uusi myötätunnon kulttuuri opettivat ihmisiä samastumaan vieraisiin. Samuel Moyn puolestaan väittää, että ihmisoikeudet nousivat todelliseksi maailmanlaajuiseksi liikkeeksi vasta 1970-luvulla, kun muut utopiat olivat menettäneet uskottavuutensa.
Moynin aikajanaan liittyy suomalainen solmukohta: Helsingin ETYK-päätösasiakirja 1975. Sen ihmisoikeuksia koskevaan osuuteen vetosivat itäblokin toisinajattelijat ja Helsinki-ryhmät, mikä osaltaan murensi kommunistisia järjestelmiä. Palaan tähän sarjan myöhemmissä osissa.
Oma vastaukseni on, että molemmat ovat oikeassa. Ajatus on vanha, mutta sen toteuttaminen kaikkia koskevana ja kansainvälisesti valvottuna on hyvin nuorta. Ihmisoikeudet eivät ole valmis perintö vaan keskeneräinen hanke, jonka jokainen sukupolvi joutuu lunastamaan uudelleen.
Tärkeimmät vaiheet
Vuosi
Tapahtuma
Merkitys
1993
Wienin julistus
Oikeudet universaaleja ja jakamattomia; 171 valtiota
1975
Helsingin ETYK-päätösasiakirja
Ihmisoikeudet osaksi idän ja lännen suhteita
1966
YK:n kaksi yleissopimusta
Oikeuksien jako kahtia, voimaan 1976
1948
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus
Ensimmäinen koko ihmiskuntaa koskeva luettelo
1864
Ensimmäinen Geneven sopimus
Humanitaarisen oikeuden alku
1833
Orjuuden lakkautus Britannian siirtomaissa
Abolitionistiliikkeen läpimurto
1804
Haitin itsenäisyys
Ensimmäinen orjuuden lakkauttanut itsenäinen valtio
1789
Ranskan ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus
Oikeudet julistetaan kaikkien ihmisten oikeuksiksi
1776
Virginian julistus ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus
Luonnolliset oikeudet poliittisen järjestyksen perustaksi
1689
Locken Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta
Valtion tehtävä on suojella luonnollisia oikeuksia
1550–1551
Valladolidin väittely
Kiista alkuperäiskansojen ihmisyydestä
Lähteitä ja lisälukemista
Lynn Hunt: Inventing Human Rights. A History (2007)
Samuel Moyn: The Last Utopia. Human Rights in History (2010)
Mary Ann Glendon: A World Made New. Eleanor Roosevelt and the Universal Declaration of Human Rights (2001)
Brian Tierney: The Idea of Natural Rights (1997)
Henry Shue: Basic Rights (1980)
Johannes Morsink: The Universal Declaration of Human Rights. Origins, Drafting, and Intent (1999)
Wienin julistus ja toimintaohjelma (1993), kohta 5
Kuva: Viron Kumu-taidemuseon kesänäyttely 2026, Kalle Euro