Ihmisoikeuksien ajajat ja vastustajat – osa 2
Aatteista toimijoihin
Ensimmäisessä osassa seurasin ihmisoikeuksien ajatusta stoalaisista Wienin julistukseen vuonna 1993. Tässä osassa kysyn, ketkä ovat vieneet ajatusta käytäntöön vuoden 1948 jälkeen ja ketkä ovat sitä jarruttaneet.
Vastaus ei jakaudu siististi hyviin ja pahoihin. Lähes jokainen valtio on puolustanut joitakin oikeuksia ja rikkonut toisia. Ratkaisevaa on usein ollut kansalaisten, järjestöjen ja pienten valtioiden sitkeys, ei suurvaltojen hyvä tahto.
Käyn läpi neljä vaihetta: kylmän sodan kilpailun, siirtomaiden itsenäistymisen ja kansalaisjärjestöjen nousun, Helsingin prosessin ja 1990-luvun optimismin sekä lopuksi Suomen oman polun.
Kylmän sodan kilpakenttä
Vuoden 1948 julistus ei sitonut valtioita oikeudellisesti. Sitovien sopimusten laatiminen kesti 18 vuotta, koska kylmä sota teki ihmisoikeuksista ideologisen taistelun välineen.
Länsi korosti sanan-, uskonnon- ja liikkumisvapautta sekä vapaita vaaleja. Neuvostoliitto ja sen liittolaiset painottivat oikeutta työhön, sosiaaliturvaan, koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Kumpikin osoitti toisen heikkoutta: itä muistutti Yhdysvaltain etelävaltioiden rotuerottelusta ja Euroopan siirtomaista, länsi Neuvostoliiton vankileireistä ja sensuurista.
YK:n yleiskokous päätti vuonna 1952 jakaa oikeudet kahteen erilliseen yleissopimukseen. Ne hyväksyttiin vasta 1966 ja tulivat voimaan 1976. Jako oli poliittinen kompromissi, ei filosofinen välttämättömyys.
Molemmat leirit sanoivat yhtä ja tekivät toista
Yhdysvallat oli ollut julistuksen tärkein ajaja, mutta vetäytyi pian. Ulkoministeri John Foster Dulles ilmoitti 1953, ettei maa liity YK:n ihmisoikeussopimuksiin. Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen Yhdysvallat ratifioi vasta 1992, taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia koskevaa se ei ole ratifioinut lainkaan.
Neuvostoliitto ratifioi molemmat sopimukset 1973, mutta vangitsi toisinajattelijoita, sulki heitä psykiatrisiin sairaaloihin ja kukisti kansannousut Unkarissa 1956 ja Tšekkoslovakiassa 1968.
Länsimaat tukivat samaan aikaan diktatuureja, kunhan ne olivat kommunismin vastaisia. Esimerkkejä ovat Chilen Pinochet vuodesta 1973 ja Argentiinan sotilasjuntta 1976–1983, jonka aikana tuhansia ihmisiä katosi.
Kaksi poikkeusta
Länsi-Eurooppa rakensi oman järjestelmänsä. Euroopan ihmisoikeussopimus allekirjoitettiin 1950, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin aloitti 1959. Siitä tuli maailman tehokkain alueellinen valvontajärjestelmä, jossa yksittäinen ihminen voi haastaa oman valtionsa.
Yhdysvalloissa kongressi alkoi 1970-luvulla sitoa ulkomaanavun ihmisoikeustilanteeseen, ja presidentti Jimmy Carter nosti vuonna 1977 ihmisoikeudet ulkopolitiikan keskiöön. Linja oli epäjohdonmukainen, mutta se teki ihmisoikeuksista valtioiden välisten suhteiden pysyvän aiheen.
Etelän ääni ja kansalaisjärjestöt
Ihmisoikeuksien ratkaisevin laajentuminen tapahtui 1960-luvulla, ja sitä vauhdittivat juuri itsenäistyneet entiset siirtomaat. Vuonna 1960 itsenäistyi pelkästään Afrikassa 17 valtiota, ja YK:n yleiskokous julisti samana vuonna siirtomaavallan lopettamisen ihmisoikeuskysymykseksi.
Uudet valtiot ajoivat YK:ssa läpi rotusyrjinnän vastaisen yleissopimuksen 1965, ensimmäisen sitovan YK:n ihmisoikeussopimuksen. Ne tekivät myös apartheidista koko järjestön asian. Intia oli nostanut Etelä-Afrikan intialaisten kohtelun YK:ssa jo 1946, ja Sharpevillen verilöyly 1960 käänsi maailman mielipiteen. Turvallisuusneuvosto asetti Etelä-Afrikalle sitovan asevientikiellon 1977.
Kuva ei ole yksiselitteinen. Moni itsenäistynyt valtio muuttui pian yksipuoluevaltioksi, ja kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli hallitusten kilpi ulkopuolista arvostelua vastaan. Ugandan Idi Amin ja Keski-Afrikan Bokassa istuivat samoissa YK:n saleissa, joissa apartheidia tuomittiin.
Kansalaiset ottavat valvonnan omiin käsiinsä
Kun valtiot eivät valvoneet toisiaan, sen alkoivat tehdä kansalaiset. Historioitsija Samuel Moyn on esittänyt, että vasta 1970-luvulla ihmisoikeuksista tuli joukkoliike.
Amnesty International sai alkunsa 1961, kun brittiläinen asianajaja Peter Benenson kirjoitti unohdetuista vangeista. Järjestö "adoptoi" mielipidevankeja kummastakin blokista ja sai Nobelin rauhanpalkinnon 1977.
Helsinki Watch perustettiin 1978 seuraamaan Helsingin päätösasiakirjan noudattamista. Siitä kasvoi Human Rights Watch.
Latinalaisen Amerikan liikkeet, kuten Argentiinan Plaza de Mayon äidit vuodesta 1977 ja Chilen katolisen kirkon ihmisoikeustoimisto, dokumentoivat katoamisia vaarantaen oman henkensä.
Naisliike sai YK:n julistamaan vuoden 1975 naisten vuodeksi, ja naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus hyväksyttiin 1979.
Järjestöt muuttivat pelin luonteen. Valtio ei voinut enää luottaa siihen, että sen rikkomukset jäisivät rajojen sisäpuolelle.
Helsinki 1975 ja sen jälkeen
Etyk:n päätösasiakirja allekirjoitettiin Finlandia-talossa 1.8.1975. Siitä tuli kylmän sodan merkittävin ihmisoikeusasiakirja, vaikka kukaan ei sitä niin tarkoittanut.
Neuvostoliitto halusi kokoukselta sodanjälkeisten rajojen tunnustamisen. Länsi ja puolueettomat maat vaativat vastineeksi sitoumuksia ihmisoikeuksiin, ihmisten ja tiedon vapaaseen liikkumiseen sekä perheiden yhdistämiseen. Neuvostojohto piti näitä vaarattomina paperilupauksina ja julkaisi koko asiakirjan Pravdassa. Siten miljoonat kansalaiset saivat luettavakseen hallituksensa allekirjoittamat lupaukset.
Lupauksista tuli toisinajattelijoiden työkalu
Juri Orlov perusti Moskovan Helsinki-ryhmän toukokuussa 1976 seuraamaan sopimuksen noudattamista. Lähes kaikki sen jäsenet vangittiin, karkotettiin tai pakotettiin maanpakoon.
Tšekkoslovakian Charta 77 vetosi suoraan Helsinkiin ja maan ratifioimiin YK:n sopimuksiin. Yksi sen allekirjoittajista oli Václav Havel.
Puolassa Työläisten puolustuskomitea KOR 1976 ja Solidaarisuus 1980 yhdistivät työväen oikeudet ja kansalaisvapaudet.
Etyk:n seurantakokoukset Belgradissa, Madridissa ja Wienissä pitivät rikkomukset kansainvälisellä asialistalla. Kun muurit kaatuivat 1989, ihmisoikeuksien vaatimus oli yksi niiden kaatajista.
Optimismin vuosikymmen ja sen rajat
Kylmän sodan päättyminen synnytti uskon, että ihmisoikeudet voisivat vihdoin toteutua kaikkialla. Wienin konferenssi 1993 vahvisti oikeudet universaaleiksi ja jakamattomiksi, ja YK sai ihmisoikeusvaltuutetun viran.
Todellisuus koetteli uskoa pian. Ruandan kansanmurhassa 1994 kuoli noin 800 000 ihmistä YK-joukkojen läsnä ollessa. Srebrenicassa 1995 noin 8 000 bosnianmuslimimiestä ja -poikaa surmattiin YK:n suojelualueella.
Vastauksena syntyi kansainvälinen rikosoikeus:
Entisen Jugoslavian rikostuomioistuin 1993 ja Ruandan rikostuomioistuin 1994
Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntö 1998, tuomioistuin aloitti 2002
Chilen entisen diktaattorin Pinochetin pidätys Lontoossa 1998 osoitti, ettei entinen valtionpäämies ole koskematon
YK:n huippukokous hyväksyi 2005 periaatteen suojeluvastuusta
Rajat näkyivät jo silloin. Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Intia jäivät Kansainvälisen rikostuomioistuimen ulkopuolelle. Naton Kosovon-operaatio 1999 tehtiin ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta, ja moni maa piti sitä todisteena siitä, että ihmisoikeudet olivat lännen voimapolitiikan väline. Tähän jännitteeseen palaan osassa 4.
Suomen oma polku
Suomi on ihmisoikeuksien myöhäinen tulija, josta tuli myöhemmin niiden innokas ajaja. Tämä kaari selittää paljon siitä, miksi ihmisoikeuksia pidetään Suomessa välillä itsestäänselvyytenä ja välillä ulkoa tuotuna vaatimuksena.
Varovainen puolueeton
Suomi ei ollut mukana vuonna 1948. Se pääsi YK:n jäseneksi vasta 14.12.1955 suurvaltojen pakettiratkaisussa. YK:ssa Suomi profiloitui rauhanturvaajana Suezin kriisistä 1956 alkaen, mutta ihmisoikeuksissa se pysyi hiljaisena, koska avoin arvostelu olisi voinut ärsyttää Neuvostoliittoa.
YK:n kaksi ihmisoikeussopimusta Suomi ratifioi 1975. Samana kesänä se isännöi Etyk:ia, jonka aloitteen se oli tehnyt jo 1969.
Tässä on suomalaisen ihmisoikeushistorian paradoksi. Suomi antoi nimensä asiakirjalle, josta tuli itäblokin toisinajattelijoiden tärkein ase, mutta kotimaassa heistä vaiettiin. Itsesensuuri kattoi mediaa, kustantamoja ja poliitikkoja, ja Neuvostoliitosta paenneita ihmisiä palautettiin rajan yli. Tätä aikaa kutsutaan suomettumiseksi.
Länteen ja perustuslakiin
Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vasta 5.5.1989, myöhemmin kuin lähes kaikki muut Länsi-Euroopan demokratiat. Euroopan ihmisoikeussopimuksen Suomi ratifioi 1990. Ensimmäistä kertaa suomalainen saattoi viedä valtionsa kansainväliseen tuomioistuimeen.
Ratkaiseva käänne oli perusoikeusuudistus, joka tuli voimaan 1.8.1995. Se toi perustuslakiin kansainvälisten sopimusten mukaiset oikeudet, myös taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sekä saamelaisten oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Vuoden 2000 perustuslain 22 § velvoittaa julkisen vallan turvaamaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen. Suomalaisessa järjestelmässä ihmisoikeudet eivät siis ole ulkoa tuotu lisä, vaan oman perustuslakimme ydin.
Ihmisoikeuksien ajaja maailmalla
Kylmän sodan jälkeen Suomesta tuli muiden Pohjoismaiden kaltainen aktiivinen ihmisoikeuksien puolustaja:
Elisabeth Rehn toimi YK:n ihmisoikeusraportoijana entisessä Jugoslaviassa 1995–1998.
Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon 2008 rauhanvälitystyöstään.
Suomi on painottanut naisten ja tyttöjen, vammaisten henkilöiden ja alkuperäiskansojen oikeuksia sekä toiminut YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenenä 2022–2024.
Vuonna 2012 perustettu Ihmisoikeuskeskus seuraa oikeuksien toteutumista kotimaassa.
Avoimet kysymykset kotimaassa
Ulkoinen maine ei ole aina vastannut kotimaista todellisuutta. Kansainväliset valvontaelimet ovat vuosien varrella huomauttaneet Suomelle muun muassa saamelaisten maaoikeuksista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, vankiloiden oloista sekä turvapaikanhakijoiden ja vammaisten henkilöiden kohtelusta. Alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaa ILO:n sopimusta 169 Suomi ei ole ratifioinut, mikä on vakava kauneusvirhe Suomen ihmisoikeuspolitiikassa.
Näihin kysymyksiin ja siihen, miten valvonta käytännössä toimii, palaan sarjan seuraavissa osissa.
Mitä tästä opimme
Näistä vuosikymmenistä nousee kolme havaintoa, jotka kantavat sarjan loppuun asti.
Oikeudet etenevät, kun lupauksiin tartutaan. Suurvallat allekirjoittivat julistuksia, joita ne eivät aikoneet noudattaa. Muutoksen saivat aikaan ne, jotka vaativat lupausten lunastamista: siirtomaiden kansat, toisinajattelijat, äidit ja järjestöt.
Kukaan ei ole puhdas. Yhdysvallat, Neuvostoliitto, entiset siirtomaavallat ja itsenäistyneet valtiot ovat kaikki ajaneet ihmisoikeuksia silloin, kun se on palvellut niiden etua, ja sivuuttaneet ne muulloin. Siksi oikeuksien arvo ei voi riippua siitä, kuka niihin vetoaa.
Suomen tarina on oppimisen tarina. Hiljaisesta myötäilijästä tuli maa, jonka perustuslain ytimessä ovat ihmisoikeudet. Se ei tapahtunut itsestään, eikä se pysy ihmisoikeuksien puolustajana itsestään. Kuluvalla hallituskaudella on ollut havaittavissa lipsumista aktiivisesta ihmisoikeuspolitiikasta erityisesti Israelin sotarikoksista Gazassa ja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.
Seuraavassa osassa kysyn, miten ihmisoikeusjärjestelmä toimii käytännössä: mitä sopimukset velvoittavat, kuka niitä valvoo ja mitä tapahtuu, kun valtio rikkoo niitä.
Tärkeimmät vaiheet:
Vuosi
Tapahtuma
Merkitys
2005
Suojeluvastuun periaate
Kansainvälinen yhteisö vastuuseen joukkojulmuuksien estämisestä
2002
Kansainvälinen rikostuomioistuin aloittaa
Pysyvä tuomioistuin joukkotuhonnalle ja sotarikoksille
1998
Rooman perussääntö, Pinochetin pidätys
Valtionpäämiehen koskemattomuus murtuu
1995
Srebrenica; Suomen perusoikeusuudistus
YK:n epäonnistuminen; ihmisoikeudet Suomen perustuslakiin
1994
Ruandan kansanmurha
Maailma ei estänyt joukkotuhontaa
1993
Jugoslavian rikostuomioistuin, YK:n ihmisoikeusvaltuutettu
Kansainvälinen rikosoikeus herää
1989
Suomi Euroopan neuvostoon, muurien kaatuminen
Kylmän sodan jako päättyy
1977
Amnestylle Nobel, Charta 77, Carterin linja
Ihmisoikeudet nousevat politiikan keskiöön
1976
Moskovan Helsinki-ryhmä, YK:n sopimukset voimaan
Lupauksista tulee työkalu
1975
Etyk:n päätösasiakirja Helsingissä
Ihmisoikeudet idän ja lännen suhteisiin
1966
YK:n kaksi yleissopimusta
Oikeudet jaetaan kahtia
1965
Rotusyrjinnän vastainen yleissopimus
Ensimmäinen sitova YK:n ihmisoikeussopimus
1961
Amnesty International perustetaan
Kansalaisjärjestöjen aikakausi alkaa
1960
Siirtomaiden itsenäistymisjulistus
Siirtomaavallan loppu ihmisoikeuskysymykseksi
1955
Suomi YK:n jäseneksi
Suomi mukaan kansainväliseen järjestelmään
1950
Euroopan ihmisoikeussopimus
Ensimmäinen alueellinen valvontajärjestelmä
Lähteitä ja lisälukemista
Samuel Moyn: The Last Utopia. Human Rights in History (2010)
Steven L. B. Jensen: The Making of International Human Rights. The 1960s, Decolonization, and the Reconstruction of Global Values (2016)
Roland Burke: Decolonization and the Evolution of International Human Rights (2010)
Sarah B. Snyder: Human Rights Activism and the End of the Cold War. A Transnational History of the Helsinki Network (2011)
Kathryn Sikkink: Evidence for Hope. Making Human Rights Work in the 21st Century (2017)
Pekka Hallberg ym. (toim.): Perusoikeudet (2011)
Etyk:n päätösasiakirja (1975), periaate VII ja "kolmas kori"
Suomen perustuslaki (731/1999), 2 luku
Kuva: Vuoden 1975 Etyk-kokouksen kokouspaikka, Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo. Kalle Euro