Vähemmän on enemmän — talouden ja kestävyyden kädenpuristus

Kirjoitin viime viikolla kestotaloudesta rakennus- ja suunnittelualaa painottaen. Tämä kirjoitus laajentaa ja avaa termiä lisää.
Kuvittele tehdas, joka vähentää raaka-ainehukkaansa kolmanneksella eikä samalla menetä yhtään euroa liikevaihdosta. Kuvittele rakennus, joka peruskorjataan uudisrakentamisen sijaan — ja lopputulos on sekä halvempi että vähäpäästöisempi. Kuvittele ohjelmisto, joka korvaa fyysisen tuotteen kokonaan, ja liiketoiminta kasvaa siitä huolimatta, että materiaalia kuluu vähemmän kuin koskaan.

Nämä eivät ole ajatusleikkejä. Ne ovat arkipäivää yrityksissä, jotka ovat oivaltaneet jotain, mikä poliittisessa keskustelussa unohtuu jatkuvasti: vähemmän materiaa ei tarkoita vähemmän arvoa.

Väärinymmärrys, joka pitää oikaista heti

Kun puhun "vähemmän on enemmän" -ajattelusta tai kestotaloudesta, vastaan tulee lähes aina sama reaktio: tämähän on kasvun vastustamista, degrowth-ideologiaa toisilla sanoilla. Se ei ole sitä. Ja ero on tärkeä, koska se ratkaisee, minkälaista politiikkaa tästä ajattelusta seuraa.

Degrowth lähtee siitä, että talouden kokoa pitää pienentää — että BKT:n kasvu on itsessään ongelma, joka pitää pysäyttää tai kääntää laskuun. Kestotalous-ajattelu, sellaisena kuin sen itse ymmärrän, on eri asiaa: talouden koko ei ole ongelma, vaan se, mistä kasvu koostuu. Kysymys ei ole "vähemmän vai enemmän", vaan miten talous pyörii mahdollisimman kestävästi.

Tämä on olennainen ero. Ensimmäinen johtaa säännöstelyyn ja niukkuuden hallinnointiin. Jälkimmäinen johtaa innovaatioon ja arvonluonnin uudelleensuuntaamiseen. Vain jälkimmäinen on poliittisesti kestävä ja taloudellisesti järkevä.

Kädenpuristus ei ole kompromissi

Kun sanon, että talous ja kestävyys puristavat toistensa kättä, en tarkoita että ne ovat kaksi vastakkaista arvoa, jotka on pakko sovittaa. Toimiva markkinamekanismi on itsessään työkalu resurssitehokkuuteen, kunhan sitä käytetään oikein.

Ajatellaan sitä perusteista. Markkinatalouden ydin ei ole "kuluta enemmän" vaan hinnoittele niukkuus oikein, jotta resurssit ohjautuvat sinne, missä niistä syntyy eniten arvoa. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota tarvitaan kestävyysongelman ratkaisemiseen: kun hiilidioksidipäästöillä, luonnonvarojen käytöllä tai materiaalinkulutuksella on hinta, yritykset ja kuluttajat alkavat optimoida niiden suhteen aivan samalla tavalla kuin ne optimoivat minkä tahansa muun kustannuksen suhteen.

Tässä on kohta, jossa erottelu markkinamyönteisyyden ja yrityslähtöisyyden välillä tulee näkyväksi. Pro-market-ajattelu tarkoittaa, että uskon kilpailuun, hinnoittelumekanismiin ja avoimeen markkinaan parhaana tapana ohjata resursseja. Pro-business-ajattelu taas usein tarkoittaa nykyisten toimijoiden ja nykyisten liiketoimintamallien suojelua, myös silloin kun ne perustuvat siihen, että ulkoisvaikutuksia ei ole hinnoiteltu.

Nämä kaksi sekoitetaan jatkuvasti keskenään, ja sekaannus on poliittisesti kallis. Kun päästöoikeuksien hintaa vastustetaan yritysten kilpailukyvyn nimissä, se on pro-business-argumentti, ei pro-market-argumentti. Aito markkinamekanismi vaatii oikeaa hinnoittelua toimiakseen tehokkaasti. Ilman sitä markkina ei osaa erottaa arvokasta tuhlauksesta.

Kestotalous käytännössä: kun vähemmän todella on enemmän

Suomella on tästä jo yksi merkittävä oppitunti historiassa, vaikka emme aina tunnista sitä sellaiseksi. 1990-luvun lopun ja 2000-luvun Nokia-vuosina Suomen talous kasvoi voimakkaasti samaan aikaan kun arvonluonti siirtyi yhä enemmän aineettomaan: ohjelmistoihin, suunnitteluun, brändiin, osaamiseen. Peliteollisuus ja muu ohjelmistovienti ovat jatkaneet samaa polkua — vientituloja syntyy ilman, että materiaalijalanjälki kasvaa samassa suhteessa.

Tämä on juuri sitä decouplingia, josta kestotalous-keskustelussa on kyse: talouden koon ja materiaalinkulutuksen irrottamista toisistaan. Ei siksi, että materiaali olisi pahasta, vaan koska arvo voi syntyä muualtakin kuin lisääntyvästä raaka-aineen kulutuksesta.

Sama logiikka pätee rakennusalalla, jota seuraan työni puolesta läheltä. Peruskorjaus tuottaa usein enemmän taloudellista ja ekologista arvoa kuin uudisrakentaminen — olemassa olevan rakennuskannan elinkaaren pidentäminen säästää sekä materiaalia että päästöjä, ja usein myös rahaa. Tämä ei ole vähemmän rakentamista periaatteen vuoksi, vaan parempaa arvonluontia käytettävissä olevista resursseista.

Yhteinen nimittäjä kaikissa näissä esimerkeissä: kukaan ei ole tehnyt uhrauksia kestävyyden nimissä, vaan toimijat ovat yksinkertaisesti löytäneet tavan tuottaa enemmän arvoa vähemmällä materiaalilla, koska markkina on antanut siihen kannustimen. Näin se on tehnyt joko suoraan kustannussäästöjen kautta tai siksi, että ulkoisvaikutukset on alettu hinnoitella.

Miksi tämä kehys voittaa sekä perinteisen kasvupuheen että degrowthin?

Perinteinen kasvupuhe jättää kestävyyskysymyksen sivuun tai kohtelee sitä kustannuksena, joka pitää minimoida. Degrowth taas jättää arvonluonnin kysymyksen sivuun ja kohtelee talouden kokoa itsessään ongelmana. Kumpikin lähtökohta johtaa huonoon politiikkaan — joko kestävyyden laiminlyöntiin tai talouskasvun tarpeettomaan vastustamiseen.

Markkinavihreä kehys tarjoaa kolmannen tien: kasvu ei ole ongelma, mutta kasvun sisältö on poliittinen kysymys, johon voi ja pitää vaikuttaa oikealla hinnoittelulla ja oikeilla kannustimilla. Tämä ei ole kompromissi talouden ja kestävyyden välillä. Se on tunnustus siitä, että toimiva markkina, kun sen ulkoisvaikutukset on hinnoiteltu oikein, ohjaa itse itsensä kohti vähemmän materiaalia ja enemmän arvoa.

Kädenpuristus ei siis ole kahden vastakkaisen tavoitteen välinen sovittelu. Se on tunnustus siitä, että resurssitehokkuus on itse asiassa taloudellisen arvonluonnin luonnollinen seuraus, kunhan pelisäännöt on rakennettu oikein.

Vähemmän on enemmän. Ei siksi, että vähemmän olisi hyve sinänsä, vaan koska arvo ja materia eivät ole sama asia, eivätkä ne koskaan ole olleetkaan.

Kuva: Koivikko. Kuvaaja Kalle Euro.