Remontti vai purkutuomio? Rakennusalan kestävyysmurros vaatii ajattelun lukkojen avaamista
Kiinteistö- ja rakennusalan kestävyysmurros, eli päästöjen vähentäminen, kiertotalouden edistäminen ja luontotoimet, etenee parhaillaan. Ongelma on, että muutos tapahtuu aivan liian hitaasti.
Miksi hienoista tavoitteista huolimatta vanha rakennuskanta saa niin herkästi purkutuomion ja tilalle pystytetään uutta? Kyse ei ole aina pelkästään rahasta tai tekniikasta, vaan syvällä istuvista ajattelun lukoista ja vakiintuneista valta-asemista. Jos haluamme aidosti edistää kiertotaloutta, meidän on uudistettava tapamme ajatella ja päättää rakennusten tulevaisuudesta.
Kuka omistaa "asiantuntijatiedon"?
Kun kunnissa tai taloyhtiöissä pohditaan vanhan rakennuksen kohtaloa, päätöksiä perustellaan lähes poikkeuksetta teknistaloudellisilla argumenteilla. Mutta kuka määrittää, mikä on taloudellista tai teknisesti mahdollista?
Tutkimukset osoittavat, että "asiantuntijatieto" on myös vallankäyttöä. Ei ole samantekevää, kuka lausunnon antaa: Kun pyydetään restaurointipuolella olevaa ihmistä antamaan se lausunto, niin se voi olla erinäköinen kuin sillä uudisrakennuksiin koulutuksen saaneella henkilöllä.
Pahimmillaan kuntotutkimuksia pyydetään asiantuntijoilta, joiden tiedetään jo etukäteen puoltavan purkamista. Huolenpidon ja säilyttämisen näkökulmat jäävät helposti tällaisten ohjailtujen argumenttien jalkoihin.
Rakennuksella ei ole parasta ennen -päiväystä
Yksi suurimmista ajattelun lukoista liittyy termiin tekninen käyttöikä. Meidät on opetettu ajattelemaan, että rakennuksella on laskennallinen elinkaari, jonka päässä häämöttää vääjäämätön loppu. Todellisuudessa rakennusosien elinkaaret ovat usein huomattavasti laskennallista pidempiä.
Rakennuksella ei ole elinkaarta, vaan rakennus on olemassa toistaiseksi. Jos pidetään huolta rakennuksesta, niin se on olemassa toistaiseksi.
Samaan aikaan uuden rakentamisen riskejä vähätellään. Kun korjaushanketta pallotellaan "riskirakennus"-leiman alla, uudisrakentamisen riskeistä harvoin vaaditaan samanlaisia tiukkoja riskiarvioita. Jopa rakennusmääräykset, joita usein pidetään korjaamisen esteenä, ovat usein tulkintakysymyksiä, joista pitäisi uskaltaa neuvotella rohkeammin.
Miten muutos saadaan vauhtiin?
Kiertotalous ei synny itsestään, vaan se vaatii uudenlaista välittäjätoimintaa (so. brokering). Tarvitsemme siltojen rakentajia eri toimijoiden välille, rakenteellisia neuvotteluja uusista toimintatavoista sekä kokeiluja, joilla uudet vähähiiliset materiaalit ja menetelmät saadaan käyttöön.
Tässä pelissä tilaajat ja heidän päätöksensä ovat avainasemassa. Tilaajien asettamat kestävyystavoitteet luovat sen konkreettisen kysynnän, joka pakottaa markkinat muuttumaan. Yksi tilaaja ei kuitenkaan riitä – tarvitaan laajempaa rintamaa, jotta tarjonta kasvaa ja valtiotason kannustimet saadaan vauhdittamaan kehitystä.
Työkaluja on jo olemassa: esimerkiksi Suomen Green Building Councilin Korjaussuunnitelma tarjoaa 10 konkreettista ratkaisua kira-alan kestävyysmurrokseen aina purkubuumin hillitsemisestä ja materiaalien kierrätyksestä luontopohjaisiin ratkaisuihin. Näiden kaikkein vaihtoehtojen analysointi rakennuksen tulevaisuudesta päätettäessä on tärkeää. Purkamisen tulee aina olla viimeinen vaihtoehto.
Katse pitkään käyttöikään
Kysymys purkamisesta tai korjaamisesta ei ole mustavalkoinen oikean ja väärän valinta. Se on monimutkainen kokonaisuus, jossa pitäisi katsoa tiukkojen tilastojen sijaan rakennuksen tulevaa käyttöä ja sen muuntojoustavuutta.
Olennaista ei olekaan kysyä vain sitä, miten estämme purkamisen. Suurin kysymys kuuluu: Miten edistämme rakennusten pitkää käyttöikää ja huolenpidon kulttuuria?
Blogin teemat ja lainaukset perustuvat muun muassa H. Hernbergin, I. Gaziulusoyn ja S. Hyysalon tutkimuksiin (2024/2026) rakennusten säilyttämisestä ja välittäjätoiminnasta.
Kuvassa suojeltu, mutta uhattuna omistajan purkutoiveiden takia oleva Pukkilan kaakelitehtaan massalaitos, Turku. Kuva: Kalle Euro