Mikä vetää vihreisiin?

Oops, I did it again! Liityin taas puolueeseen!

Liityin siis Vihreisiin hiljattain. Se ei ollut hetken mielijohde, mutta ei myöskään suuri ideologinen käänne. Pikemminkin se oli tunnustaminen: tässä on paikka, josta löytyy se mitä olen etsinyt. Kyse ei siis ole enää siitä, miksi erosin Kokoomuksesta 2024. Sen käsittelin blogissani jo aikanaan. Ne ajatukset löytyvät linkeistä alta.

Oma ajatteluni on pysynyt kokolailla samana nuoresta asti. Se mikä on muuttunut, on puoluekenttä ympärilläni.

Pro market vai pro business — onko sillä väliä?

Olen uskonut markkinatalouteen niin kauan kuin muistan. En naiivin romanttisesti, että markkina ratkaisee kaiken automaattisesti, vaan käytännöllisemmin: toimiva kilpailu, reilut pelisäännöt ja tila uusille tulijoille tuottavat parempia tuloksia kuin suunniteltu tai suojeltu talous.

Tästä nousee kuitenkin tärkeä markkinatalouden ajattelutapojen jakolinja, joka on minulle vuosien varrella kirkastunut. Pro market ja pro business eivät ole sama asia. Pro business -politiikka puolustaa yrityksiä sinänsä — vakiintuneita toimijoita, suojattuja markkina-asemia, yritystukia, jotka tosiasiassa karsivat pienemmät kilpailijat. Suuryrityksille se sopii mainiosti. Pk-yrittäjälle se on usein enemmän haitta kuin hyöty.

Pro market -ajattelu haluaa toimivia markkinoita, ei suojeltuja. Se purkaa monopoleja eikä rakenna niitä. Se poistaa kasvun esteet pieniltä yrityksiltä sen sijaan, että vaalii vakiintuneiden etuja. Se haluaa luoda reilut mahdollsuudet pienille yrityksille toimia ja kasvua: se luo uutta työtä ja toimeentuloa, mutta myös uusia kansainvälisiä kasvuyrityksiä.

Kun aloin katsoa puolueita tämän linssin läpi, Vihreiden talousohjelma yllätti. Siinä puhutaan monopolien estämisestä, yrittäjyyden byrokratian purkamisesta ja haitallisten yritystukien karsimisesta. Se ei ole antimarkkinainen ohjelma, vaan se on pro market -ohjelma, joka vain ei tule perinteisestä oikeistosta.

Oikeudenmukaisuus ei ole vierasta keskiluokalle

Talouspolitiikan oikeudenmukaisuus on asia, jonka olen ottanut vakavasti nuoresta asti — vaikka en ole sitä aina ääneen sanonut. Silti olin pitkään valmis hyväksymään argumentin, että vaikeat päätökset ovat välttämättömiä ja että niiden vastustaminen on vastuutonta.

Mutta kun katsoo toistuvasti kuka kantaa laskun, alkaa epäillä. Kun säästöt kohdistuvat lapsiin, nuoriin ja niihin, joilla on jo valmiiksi vähiten — samalla kun suurpääoman verokohtelu kevenee — se ei enää ole välttämätöntä talouspolitiikkaa. Se on valinta. Ja se on valinta, jota on vaikea ymmärtää. Ainakaan yritysten tuottavuutta se ei ole Suomessa lisännyt.

Tämä kokemus on yhä laajemmin jaettu. Se koskettaa kasvavaa osaa keskiluokasta, ei vain kouluttautuneinta väkeä tai kansalaisjärjestöaktiiveja. Tavallinen kahden lapsen perhe, joka seuraa päiväkotiryhmien kasvua ja tuntee arjessaan julkisten palvelujen heikentymisen ja hintojen nousun, ei tarvitse poliittista ohjelmaa ymmärtääkseen, että jotain on vinossa.

Ilmasto ei ole ideologiaa, se on fysiikkaa

Olen seurannut ilmastokeskustelua vuosia ja kuullut argumentin, että asia on liioiteltu, politisoitunut tai se ei ole ihmisen aiheuttamaa. En enää aikoihin ole jaksanut olla siitä eri mieltä hiljaa ja taustalla.

Sään ääri-ilmiöt pahenevat. Lajikato etenee. Nämä eivät ole loppuneet vaikka poliittinen ilmapiiri on muuttunut tai koska hallituspuolueet ovat lopettaneet niistä puhumisen. Kyse on fysiikasta ja biologiasta, ei mielipiteistä.

Se mikä on muuttunut on se, että nämä asiat koskettavat yhä konkreettisemmin tavallisen ihmisen elämää — ei vain arktisten jäätiköiden tai trooppisten saarten asukkaiden elämää, vaan myös suomalaisen keskiluokan elämää, omaisuutta ja lasten tulevaisuutta. Maailmanlaajuisesti yhä suuremmat alueet ovat käymässä elinkelvottomiksi. Kun hyväksyy tämän, alkaa myös hyväksyä, että asiassa on toimittava — ja että toiminta maksaa vähemmän kuin toimimattomuus. Yhä useampi suomalainen alkaa tämän havaita.

Suomi maailmassa: ei opportunismia

Yksi asia, joka oli minulle jo Kokoomusnuorissa toimiessani tärkeä, on se miten Suomi ja Eurooppa toimivat kansainvälisesti. Onko meillä periaatteita, joista pidämme kiinni myös silloin kun se on epämukavaa? Vai katsommeko läpi sormien räikeitä kansainvälisen oikeuden rikkojia, kun kaupankäynti tai lyhyen aikavälin edut niin näyttävät vaativan? Kannammeko vastuumme maailmanlaajuisesti ja autammeko hädässä olevia?

Liberaali demokratia ei ole annettuna pysyvä olotila. Se vaatii puolustamista myös silloin kun puolustaminen on taloudellisesti kallista tai poliittisesti kiusallista. En pysty tukemaan politiikkaa, joka ei tätä ymmärrä.

Paikka, joka löytyi

Olen ollut koko aikuisikäni äänestäjä, jolle ei ole ollut täysin luontevaa paikkaa puoluekartalla. Arvoiltani liberaali, talousajattelultani markkinatalouden kannattaja, mutta myös sellainen jolle oikeudenmukaisuus, ympäristö ja kansainväliset periaatteet ovat ajattelun persutaa. Nämä eivät minulle ole eri asioita, vaan kuuluvat luontevasti yhteen.

Kun lopulta löysin tieni turkulaisten Vihreiden kanssa yhteistyöhän ratikkakampanjoinnissa, yllätyin. Ei niinkään ohjelmasta, sen olin jo tutkinut, vaan ihmisistä ja tavasta toimia. Mukaan ottava, aktiivinen, aito. Sellainen, joka saa uuden tulokkaan tuntemaan olevansa tervetullut. Ja tämä vain vahvistui osallistuessani Vihreiden Turun puoluekokoukseen.

Se selittää osaltaan ilmiön, jonka moni on havainnut viime aikoina: Vihreät on vetänyt puoleensa merkittävän määrän sosiaaliliberaaleja, joiden tausta on perinteisesti ollut keskustaoikeistossa. He eivät ole muuttuneet, vaan löytäneet paikan, jossa heidän ajatuksillaan on tilaa.

Minä löysin omani Vihreistä.

Mitä kirjoitin blogiini syksyllä 2024 erotessani Kokoomuksesta: 

https://www.tahdotaan-parempaa-maailmaa.com/l/miksi-en-voi-enaa-olla-mukana-kokoomuksessa-ymparistovastuullisen-arvoliberaalin-nakokulma/

https://www.tahdotaan-parempaa-maailmaa.com/l/kokoomuksen-aatteelliset-juuret-ja-kehitys-mika-on-puolueen-linja-tana-paivana/

Kuva: Kalle Euron silmät. Kalle Euro