Kolme liikettä, yksi rakenne — ja mitä se kertoo suomalaisesta populismista

Mao Zedongin kulttuurivallankumouksessa lääkärit lähetettiin pelloille ja yliopistot suljettiin. Idea oli yksinkertainen: asiantuntijuus on luokkavihollisen ase. Kansan viisaus riittää. Miljoonia kuoli. Mutta asiantuntemuksen vainoamisen idea ei kuollut.

Se toistuu eri asuissa ja eri suunnilta myös 2000-luvun länsimaisessa politiikassa. Ja nykyisin myös kotimaisessa.

Kaksi liikettä, yksi vihollisuus

Bolsevismi ja trumpismi ovat ideologisesti vastakkaisia: toinen halusi tuhota markkinat, toinen instrumentalisoida ne. Silti niitä yhdistää hämmästyttävä rakenteellinen samankaltaisuus, ikään kuin populismi olisi enemmän metodi kuin ideologia.

Asiantuntijuuden delegitimointi

Bolševikeille vihollinen oli porvarillinen intelligentsia: tieto, joka palveli väärää luokkaa. Trumpismissa vihollinen on "deep state" ja akateeminen eliitti: ne, jotka kätkevät totuuden tavalliselta kansalta. Kumpikin rakentaa epistemologian, jossa johtajan intuitio tai kansan vaisto ohittaa koulutetun asiantuntijan. Data ei ratkaise, koska data on korruptoitunutta. Ainoa luotettava lähde on Johtaja itse - tai hänen tulkitsemansa Kansa.

Institutionaalinen purku

Bolševikit hajottivat tsaarin virkakoneiston nopeasti, koska hitaalle reformille ei ollut aikaa eikä halua. Trumpin DOGE-projekti lähetti bisnesmaailman insinöörit maailman rikkain ihiminen Elon Musk etunenässä purkamaan liittovaltion virastoja, joissa oli vuosikymmenten institutionaalinen muisti. Musk kutsui tätä tehokkuudeksi. Historioitsijat kutsuvat sitä toisella nimellä: organisatorinen muisti tuhoutuu nopeammin kuin se rakentuu, eikä se palaudu kun poliittiset tuulet kääntyvät. Valtava määrä hiljaista tietoa ja osaamista kadotettiin lopullisesti.

Lojaliteetti asiantuntemuksen sijaan

Neuvostoliiton nomenklatura valittiin puoluelojaalisuuden perusteella. Trumpin Schedule F -asetus pyrki mahdollistamaan virkamiesten korvaamisen lojalisteilla. Molemmissa logiikka on sama: pätevyys on toissijaista, poliittinen luotettavuus on ensisijaista. Tulos on myös molemmissa sama. Rakenteet, jotka on suunniteltu toimimaan ammattimaisesti, alkavat palvella puoluetta.

Ero on silti tärkeä: bolsevismi pyrki luomaan uuden ihmisen, trumpismi haluaa palauttaa kuvitellun menneen. Mutta institutionaalisen nihilismin logiikka, jossa rakenteet on purettava nopeasti uuden tieltä, on molemmissa täsmälleen sama.

Entä Suomi?

Katsotaan peiliin. Perussuomalaiset ei ole bolsevistinen eikä trumpilainen liike. Väkivaltaa ei ole, totalitarismia ei ole, ja demokratian muodot ovat ainakin toistaiseksi säilyneet. Mutta rakenteellisia kaikuja löytyy enemmän kuin puolueen kannattajat haluaisivat myöntää.

Asiantuntijavihollisuus on systemaattista, ei satunnaista

THL pandemiavuosina, IPCC ilmastotutkimuksessa, YLE mediassa, EU:n komissio talouspolitiikassa, järjestöt kansalaisyhteiskunnassa, yliopistotutkimus korkeimman koulutuksen alalla: Perussuomalaisten vainoamat kohteet eivät ole yksittäisiä poliittisia erimielisyyksiä. Ne muodostavat johdonmukaisen kuvion: tieteellinen tai institutionaalinen konsensus kehystetään toistuvasti eliittiprojektina, jonka tarkoitus on kahlita tavallinen suomalainen. Talouden hasteita käyteteään Troijan hevosena perustelemaan, miksi kukin ideologinen leikkaus pitää tehdä, vaikka säästöjen toteuttamiselle olisi paljon muitakin vaihtoehtoja. Kun toiminta on näin johdonmukaista ja toistuvaa, kyse ei ole sattumasta eikä säästöistä, vaan halusta vallata yhteiskunnan rakenteita.

Tavoite ei ole rakenteiden purkaminen vaan valtaaminen, mikä on pitkällä aikavälillä tehokkaampaa

Tässä PS eroaa trumpismista, muttei välttämättä edukseen. Instituutiot halutaan säilyttää, mutta täyttää oikeilla ihmisillä. Yle-nimityskeskustelut, tutkimuslaitosten rahoituskeskustelut, yliopistojen "ideologisuus" ovat kaikki nämä ovat saman projektin osia. Kun instituutio täytetään lojalisteilla tarpeeksi hitaasti, kukaan ei huomaa milloin se lakkasi olemasta riippumaton. Bolsevismi poltti talon, tämä strategia vaihtaa lukon.

Lojaliteettikulttuuri on todellinen

Puolueen sisäinen kurinalaisuus on poikkeuksellinen suomalaisessa puoluepolitiikassa. Poikkeajat rangaistaan — joskus julkisesti. Avainpaikkojen täyttäminen puolueelle uskollisilla henkilöillä ei ole salaliittoteoria vaan dokumentoitu käytäntö. Tämä ei tarkoita, että kaikki PS:n nimittämät henkilöt olisivat epäpäteviä. Se tarkoittaa, että pätevyys ei ole ensisijainen kriteeri.

Suomalainen populismi on siis maltillisempaa, mutta ei siksi vähemmän vaarallista. Päinvastoin: hitaasti etenevä institutionaalinen kolonisaatio on vaikeampi havaita ja vaikeampi korjata kuin nopea murros.

Samat talot. Eri asukkaat. Ja lukkoja vaihdetaan hiljaa, yöllä.
Tämä ei ole teoria vaan käynnissä olevaa todellisuutta

Asiantuntijuuden kumoamisen askeleet Suomessa

Hallituskauden konkreettiset esimerkit puhuvat selkeää kieltä. Elinkeinoministeri Vilhelm Junnila ehti olla virassaan kymmenen päivää ennen kuin hänen äärioikeistokytköksensä pakottivat eron, koska valintaprosessissa ei kukaan ollut katsonut taustoja tai ei ollut halunnut katsoa. Tämä ei ollut yksittäinen moka. Jo kahden PS-ministerin, valtiovarainministeri Purran ja liikenne- ja viestintäministeri Ranteen, erityisavustajanimitykset ovat kaatuneet suojelupoliisin turvallisuusselvitykseen hallituskauden aikana. Rekrytointikriteerinä on toiminut jokin muu kuin pätevyys.

Historian tutkija Oula Silvennoinen on todennut, että kyse ei välttämättä ole tahallisesta turvallisuusriskien ujuttamisesta — vaan siitä, että tietynlainen puolue houkuttelee tietynlaisia ihmisiä, ja rekrytointiprosessissa ei osata tai haluta soveltaa samoja kriteerejä kuin muissa puolueissa. Johtopäätös on kummassakin tapauksessa sama: lojaalisuus menee pätevyyden edelle, ja se näkyy tuloksissa.

Ylen kohdalla strategia on hienovaraisempi mutta tunnistettava. PS on vuosikausia esittänyt toistuvia puolueellisuussyytöksiä ja vaatinut leikkauksia — ei siksi, että Yle olisi puolueellinen, vaan siksi, että paine muuttaa käytöstä. Hallintoneuvoston kokoonpano on poliittinen kysymys, ja se tiedetään. Tavoite ei ole lakkauttaa Yleä. Tavoite on, että Yle oppii, mitä seuraa väärästä uutisoinnista.

Ja sitten on Wille Rydman

Kesäkuussa 2026 sosiaali- ja terveysministeri teki jotain, jota ei ole tapahtunut suomalaisessa tiedepolitiikassa muistettavissa olevaan aikaan. Sosiaalityön tutkimusrahoituksessa asiantuntijaraati, johon kuuluu edustajia yliopistoista, THL:ltä ja Suomen Akatemiasta, oli suositellut rahoitusta 18 tutkimushankkeelle. Rydman luki tutkimussuunnitelmat itse, "epäilemättä ministerille epätyypilliseen tapaan", ja hylkäsi puolet. Perusteeksi hän ilmoitti, etteivät hankkeet vakuuttaneet häntä niiden "perusteltavuudesta vallitsevassa valtiontalouden tilanteessa."

Yksi hylätty hanke kuului tutkimusryhmälle, jota perussuomalaisten perustama Suomen Perusta -ajatuspaja oli kritisoinut pamfletissaan edellisenä syksynä. Sattuma on mahdollinen. Kuvio on tunnistettava.

Samaan aikaan Rydman ilmoitti X:ssä uusista STEA-kriteereistä sote-järjestöille: jatkossa valtionavustuksia myönnetään vain toimintaan, jolla on "selkeä yhteys terveyden edistämiseen tai toimintakyvyn rajoitteisiin." Vaikuttamistyöhön, neuvontaan tai "rajattujen identiteettiryhmien" toimintaan ei tukea enää myönnetä. Kriteerit ilmoitettiin X:ssä, ei hallitusneuvotteluissa. Kokoomus ja RKP katsoivat, että Rydman oli valmistellut ne ilman hallituksen hyväksyntää. Perussuomalaiset hävisivät hallituksen sisäisen äänestyksen 10–7, mutta Rydman ilmoitti, ettei peräänny.

Tässä on se kaava pelkistettynä: asiantuntijat suosittelevat, ministeri ohittaa. Kriteerit laaditaan yksin, julkistetaan sosiaalisessa mediassa, viedään hallitukseen faktana. Kun muut äänestävät vastaan, se on oppositiota Persuja vastaan, ei kollegoita.

Professori Juho Saari arvioi, että Rydmanin kriteerit leikkaavat tukia juuri niiltä järjestöiltä, jotka tekevät kohtaavaa työtä kaikkein tehokkaimmin, eli siis päinvastoin kuin ministeri väittää. Mutta tämä ei ole enää vain kysymys siitä, kenen analyysi on oikea. Se on kysymys siitä, kenen analyysi lasketaan.

Yksittäisinä tapauksina nämä voidaan kiistää, mutta kokonaisuutena ne kertovat järjestelmästä, jossa institutionaalinen riippumattomuus ei ole arvo sinänsä vaan este, joka halutaan kaataa.

Miksi tämä rakenne toistuu?

Kun institutionaalinen luottamus rapautuu, oli syy sitten taloudellinen epätasa-arvo, koettu kulttuurinen häviö tai todellinen eliittien epäonnistuminen, syntyy poliittinen tila, jossa asiantuntijuuden haastaminen tuntuu paitsi oikeutetulta, myös rohkealta. Eri liikkeet täyttävät tilan eri sisällöllä, mutta rakenne on aina sama: *me* vastaan *he*, kansan viisaus vastaan eliittien tieto, nopea totuus vastaan hidas evidenssi.

Historian opetus ei ole, että asiantuntijat ovat aina oikeassa. He eivät ole. Instituutiot voivat olla korruptoituneita, eliitit sokeutuneita, konsensus väärässä. Siksi demokratiassa on valvontakeinoja paitsi vallan, myös sen instituutioiden valvonnalle. Demokratian keskeinen ominaisuus on estää väärinkäytöksiä ja siten suojata ihmisiä vallan väärinkäytöltä ja korruptiolta. Siksi sen täytyy kyetä estämään myös oikeistolaisen populismin korruption eteneminen. 

Kun asiantuntijuus korvataan lojaalisuudella ja intuitiolla, seuraukset ovat ennustettavissa. Ne eivät ole hyviä ja ne eivät ole hyviä erityisesti niille, joiden nimissä muutos tehtiin. Heikoimmat kärsivät ensin. Niin myös Perussuomalaisten tapauksessa.

Kuva: Helsingin yliopiston pääkirjasto Kaisa, Anttinen Oiva arkkitehdit.
Kuvaaja: Kalle Euro