Kiusaaminen ei lopu koulun päättyessä

Kiusaamisesta puhuttaessa ajatukset kääntyvät yleensä koulumaailmaan. Luokkaan, välituntipihaan, kuiskailuun käytävällä ja siihen yksinäiseen lapseen, joka alkaa vähitellen kutistua omaksi varjokseen. Suomessa koulukiusaamisesta on puhuttu paljon, eikä syyttä. Sen seuraukset voivat ulottua vuosikymmenten päähän.

Kiusaaminen ei kuitenkaan katoa mihinkään, kun ihmiset kasvavat aikuisiksi. Se vain vaihtaa muotoa.

Aikuisten maailmassa kiusaaminen on harvoin enää avointa tönimistä tai haukkumista. Se on hienovaraisempaa, vaikeammin todistettavaa ja usein juuri siksi erityisen raskasta. Se voi tapahtua työpaikoilla, harrastuksissa, yhdistyksissä tai somessa. Joskus se rakentuu hiljalleen väärinkäsitysten, tulkintojen ja ryhmädynamiikan ympärille. Joskus se on tarkoituksellista häirintää, valtataistelua tai halua ylläpitää nokkimisjärjestystä.

Koulukiusaamisen tuttu logiikka

Koulukiusaamisessa toistuvat usein samat rakenteet: yhdestä ihmisestä muodostuu silmätikku. Hänen tekemisiään tarkkaillaan muita tarkemmin janeutraalitkin asiat tulkitaan pahantahtoisesti. Huhut alkavat elää omaa elämäänsä ja ryhmä alkaa varoa joutumasta itse kohteeksi.

Pahimmillaan kiusatun pitää jatkuvasti selittää itseään ja tekemisiään. Hän joutuu todistamaan, ettei tarkoittanut pahaa, ettei sanonut sitä noin, ettei ollut ajatellut asiaa niin. Tämä on uuvuttavaa erityisesti siksi, että tilanteen painopiste siirtyy pois itse tapahtumista. Keskustelu alkaa pyöriä ihmisen oletettujen motiivien ympärillä. Todellisuus karkaa pois ryhmän toiminnan lähtökohdista.

Aikuisten kiusaaminen on usein sosiaalista valtaa

Aikuisten maailmassa kiusaaminen harvoin näyttää kiusaamiselta. Se voi olla esimerkiksi sitä, että ihmisestä puhutaan muille ilman että hänen kanssaan puhutaan suoraan, yksittäisistä kommenteista rakennetaan kielteinen kokonaiskuva, neutraalit viestit tulkitaan jatkuvasti piikittelyksi, somepäivityksiä seurataan ja luetaan henkilökohtaisina hyökkäyksinä ja ihmisen yritykset selittää itseään nähdään vain lisätodisteena hänen syyllisyydestään. Todellisuus on kadonnut pahantahtoisten uskomusten tieltä.

Tällaisessa tilanteessa syntyy helposti noidankehä. Jos ihminen puolustautuu, hänen sanotaan välttelevän vastuuta. Jos hän vaikenee, hänen tulkitaan myöntävän syyllisyytensä. Jos hän pyytää anteeksi jotakin yksittäistä asiaa, se voidaan nähdä tunnustuksena paljon laajemmasta syyllisyydestä. Ja vähitellen ympärille rakentuu tarina, joka ei enää perustu faktoihin.

Esimerkki harrastusympäristöstä

Ajatellaan täysin kuvitteellista mutta hyvin tyypillistä tilannetta.

Harrastetyhmässä yhden vanhemman epäillään käyttäytyneen epäasiallisesti toista lasta kohtaan kilpailumatkalla. Väite perustuu yksittäiseen kommenttiin, jonka paikalla olleet ihmiset ymmärsivät kehuna. Myöhemmin kommentti kuitenkin tulkitaan loukkaavaksi.

Myös henkilön somepäivityksiä tarkastellaan pahantahtoisesti, jopa vainoharhaisesti. Yleiset kirjoitukset nähdään vihjailuna, vaikka niissä ei mainita ketään eikä käsitellä millään tavalla harrastetryhmään liittyviä asioita.

Kun halutaan yksilöityä tietoa, missä syytetyksi asetettu on toiminut väärin, mitään konkreettisia tilanteita ei nimetä, vaan keskustelu siirtyy siihen, että hän "ei ymmärrä omaa käytöstään". Lopulta tilanne alkaa elää enemmän tulkintojen kuin todellisten tapahtumien varassa.

Tämä on tärkeä havainto: kiusaaminen ei aina synny vain sanoista. Joskus se syntyy siitä, että ihmiselle ei enää anneta mahdollisuutta tulla tulkituksi tasapuolisesti.

Sosiaalinen media voimistaa ilmiötä

Some tekee tästä kaikesta vaikeampaa.

Kun ihmiset seuraavat toistensa päivityksiä jatkuvasti, alkaa helposti syntyä eräänlainen henkilökohtainen suodatin. Jokainen päivitys näyttäytyy viittauksena omaan itseen, jos lukijalla on taipumusta peilata maailmaa itsensä kautta. Ja jos ryhmä kuuntelee vain tämän henkilön näkemyksiä, toiminta muuttuu vain pahemmaksi. Vääristävä peili vääristää koko ryhmän ajatuksia.

Algoritmit eivät varsinaisesti rakenna yhteisöjä, vaan houkuttelevat jatkuvaan läsnäoloon. Kun siihen yhdistyy valmiiksi tulehtunut ihmissuhde, syntyy helposti tilanne, jossa kaikki alkaa näyttää hyökkäykseltä.

Kiusaamisen vaikein piirre

Kiusaamisen vaikein piirre ei välttämättä ole itse syytös, vaan se tunne, että omaa normaalia toimintaa aletaan tulkita jatkuvasti pahimman mahdollisen motiivin kautta. Silloin ihminen alkaa varoa, mitä kirjoittaa, mitä sanoo, miten kehuu, mitä kysyy ja kenelle vastaa. Se on sosiaalisen rakenteen hajoamista, jossa kaikki liikkeet näyttävät helposti epäilyttäviltä.

Miten tällaisia tilanteita pitäisi käsitellä?

Ensimmäinen sääntö on yksinkertainen:

jos ihmisestä puhutaan, hänen kanssaan pitäisi myös puhua.

Toinen sääntö:

konkretia on tärkeää.

Epämääräiset syytökset ovat lähes mahdottomia ratkaista. Jos ihmiselle ei kerrota, mitä hän on tehnyt väärin, hän ei voi myöskään ymmärtää tai korjata toimintaansa, eikä pysty korjaamaan vääriä väitteitä ja väärinkäsityksiä.

Kolmas sääntö:

kokemus on todellinen, mutta tulkinta ei silti automaattisesti ole objektiivinen totuus. Ihminen voi aidosti loukkaantua ilman, että toinen on tarkoittanut loukata. Ja joskus ristiriita syntyy juuri siitä.

Lapset katsovat meitä

Urheilussa, kouluissa ja harrastuksissa aikuiset rakentavat ympäristön, jossa lapset oppivat toimimaan. Jos aikuiset alkavat tulkita toisiaan pahimman kautta, muodostaa leirejä ja käydä epäsuoria konflikteja ryhmien sisällä, lapset kyllä huomaavat sen. Ja lasten mielissä asiat vielä muuttuvat yleensä hankalammiksi, jos ovat vanhempien jo valmiiksi negatiivisten viestien armoilla. He oppivat enemmän meidän tavastamme kohdata ristiriitoja kuin niistä juhlapuheista, joita pidämme hyvästä hengestä.

Siksi tärkeintä ei ehkä ole se, kuka oli missäkin tilanteessa oikeassa. Tärkeämpää on se, pystymmekö enää näkemään toisissamme muutakin kuin epäilyksen.Siinä kohtaa yhteisö joko rakentuu.

Tai alkaa hiljalleen hajota.

Kuva: Mukulaxin Turun Käsityöläiskadun päiväkodin säännöt vuodelta 2018. Kalle Euro