Avoimuus on korruption vastalääke

Korruptiosta puhutaan usein moraalisena kysymyksenä: huonot ihmiset tekevät huonoja asioita. Todellisuudessa korruptio on ensisijaisesti rakenteellinen kysymys. Se kertoo siitä, millaiset järjestelmät tekevät väärinkäytöksistä helppoja tai vaikeita, näkyviä tai piilotettuja. Tässä piilee demokratian ja autoritäärisen hallinnon perustavanlaatuinen ero.

Autoritäärisessä järjestelmässä korruption torjunta on aina jonkun käsissä; yleensä vallanpitäjän itsensä. Se voi olla poliittinen ase, jolla siivotaan kilpailijoita pois, tai patronaasijärjestelmä, jossa tietynasteinen korruptio sallitaan lojaalisuuden hinnalla niin kauan kuin se ei uhkaa valtarakennetta. Kummassakaan tapauksessa kyse ei ole riippumattomasta prosessista, vaan vallankäytön välineestä.

Demokratiassa logiikka on toinen. Kenelläkään yksittäisellä toimijalla ei ole ainakaan teoriassa valtaa estää väärinkäytösten paljastumista. Valta on hajautettu, ja juuri hajautus on korruption paras vastalääke.

Avoimuus ei ole koriste-elementti, vaan toimintamekanismi

Tässä kohtaa moni ajattelee avoimuuden olevan jonkinlainen hyve-asia: läpinäkyvyys on kivaa, koska se on rehellistä. Mutta avoimuuden merkitys on paljon käytännöllisempi. Avoimuus on se mekanismi, jolla demokratia erottaa puhtaan päätöksenteon korruptoituneesta.

Kun päätöksen perusteet, hakuprosessi ja arviointikriteerit ovat julkisia, kuka tahansa voi tarkistaa, kohdeltiinko kaikkia hakijoita samalla tavalla. Kun perusteet puuttuvat tai ne tulevat julki vasta jälkikäteen, hatara epäluulo muuttuu perustelluksi kysymykseksi: miksi juuri tämä taho sai tukea, ja millä kriteereillä?

Tästä on tällä hetkellä havainnollinen esimerkki käynnissä Suomessa. Hallitus myönsi keväällä 2025 puoliväliriihessään Helsinki Garden -areenahankkeelle 35 miljoonan euron ehdollisen valtiontuen. Asia itsessään ei ole ongelma. Valtio voi perustellusti tukea merkittäviä investointihankkeita. Ongelma on syntynyt siitä, että tuen syntytapa on jäänyt epäselväksi: kuka teki esityksen, millä kriteereillä, ja miksi muut samankokoiset hankkeet eivät saaneet vastaavaa kohtelua.

Esimerkiksi Vantaalle valmisteilla oleva samankokoinen yksityisrahoitteinen areenahanke oli toteutusvalmiudessaan pidemmällä, mutta jäi ilman vastaavaa tukea. Tämä on se kysymys, johon avoin prosessi antaisi vastauksen heti: oliko hankkeiden kohtelu tasapuolista, ja jos ei, miksi ei? Kun vastausta ei löydy julkisista asiakirjoista vaan se pitää kaivaa esiin kirjallisilla kysymyksillä ja tietopyynnöillä, itse epäselvyys alkaa elää omaa elämäänsä riippumatta siitä, oliko prosessissa lopulta mitään väärää.

Tämä on avoimuuden ydinlogiikka: se ei takaa, että kaikki päätökset ovat oikeita, mutta se tekee mahdolliseksi tarkistaa, olivatko ne. Suljettu prosessi ei todista korruptiota, mutta se tekee korruption mahdolliseksi ilman, että kukaan koskaan saa siitä tietää, mikä on demokratian kannalta lähes yhtä vakava ongelma kuin korruptio itse.

Kansalaisyhteiskunta ja media vallan vartijoina

Avoimuus ei toteudu itsestään. Hallitukset eivät julkaise tietoja siksi, että se olisi mukavaa, vaan siksi, että joku vaatii niitä julkaisemaan ja joku muu lukee, mitä julkaistaan. Tässä kohtaa astuvat kuvaan median ja kansalaisyhteiskunnan järjestöjen rooli. Ne ovat ne instituutiot, jotka eivät ole vallassa mutta joiden tehtävä on pitää valta vastuullisena.

Median rooli on ilmeisin: toimittajat, jotka tekevät tietopyyntöjä, haastattelevat ministereitä ja vertailevat vastauksia keskenään, tuottavat sen julkisen paineen, jonka ansiosta epäselvät päätökset eivät jää huomaamatta. Kun yksittäinen toimittaja ei saa vastausta, kysymys ei katoa, vaan siirtyy oppositiopoliitikoille, kirjallisiin kysymyksiin, ja lopulta mahdollisesti oikeuskanslerin tutkittavaksi. Tämä ketju on toimiva juuri siksi, että jokainen sen lenkki on riippumaton edellisestä: toimittaja ei tarvitse poliitikon lupaa kysyäkseen, poliitikko ei tarvitse hallituksen lupaa vaatiakseen selvitystä, ja oikeuskansleri ei tarvitse kenenkään lupaa aloittaakseen tutkinnan.

Kansalaisjärjestöjen rooli on hienovaraisempi mutta yhtä tärkeä. Järjestöt tuottavat sitä asiantuntemusta ja jatkuvuutta, jota yksittäisellä uutisjutulla ei ole. Ne seuraavat asioita pitkäjänteisesti, vertailevat tapauksia keskenään ja pitävät yllä sitä yleistä odotusta, että julkisen vallan käytön pitää kestää tarkastelu. Avoimuusvaatimukset eivät synny tyhjästä, vaan siitä, että joku jatkuvasti kysyy, miksi asiat eivät ole avoimia.

Hyökkäykset avoimuutta, vapaata mediaa ja kansalaisjäjrestöjä vastaan ovat korruption puolella. Niitä ajavat puolueet ja hallitukset ajavat tietoisesti autoritäärisempää vallankäyttöä.

Mitä tästä seuraa?

Korruption torjunta ei ole kertaluonteinen teko, vaan jatkuva prosessi, joka vaatii toimiakseen kolme asiaa: julkista tietoa, riippumattomia tarkastelijoita ja todellisia seurauksia silloin, kun jotain on mennyt pieleen. Autoritäärisessä järjestelmässä mikään näistä kolmesta ei ole riippumaton vallanpitäjästä. Demokratiassa ne ovat, jos instituutiot toimivat niin kuin niiden on tarkoitus toimia.

Tämä on myös syy, miksi en pidä avoimuusvaatimuksia minään erityisen vasemmistolaisena tai oikeistolaisena asiana. Se on markkinavihreä kysymys siinä mielessä, että toimivat markkinat ja toimiva julkinen valta tarvitsevat molemmat samaa asiaa: ennustettavia, läpinäkyviä pelisääntöjä, joita sovelletaan kaikkiin samalla tavalla. Kun valtiontuki tai mikä tahansa julkisen vallan päätös syntyy ilman näkyviä kriteereitä, kärsijöitä ovat sekä veronmaksajat että ne yritykset ja hankkeet, jotka olisivat täyttäneet kriteerit, mutta eivät tienneet edes hakea, koska hakuprosessia ei ollut.

Avoimuus ei ole siis vastakohta tehokkaalle päätöksenteolle. Se on sen edellytys.

Kuva: Tampere kesäyössä (ei yhteyttä tekstin aiheeseen). Kuvaaja: Kalle Euro